Arkitodellisuutta Columbiassa

Maan leimaantuminen maailmalla rikollisten temmellyskentäksi on ollut columbialaisille hirvittävä henkinen rasite
Siksi aikoinaan maailman rikkaimman rikollisen, huumekartellin johtajan Escobarin kukistuminen oli merkittävä asia kansallisen itsetunnon toipumiselle , koska se oli 1. voitto järjestäytyneestä rikollisuudesta. Escobar yritti pelastaa nahkansa tarjoutumalla maksamaan Columbian koko ulkomaisen velan 13 mrd. dollaria, mutta ei auttanut.
Escobarista on tehty symboli teemalle”rikos ei kannata”. Tätä viestiä pyritään vahvasti suuntaamaan sille kansanosalle, jolle Escobar oli aikoinaan idoli ja symboli uskomukselle, että vain rikoksen kautta voi päästä eroon aineellisesta kurjuudesta. Kovin hyvin se ei kumminkaan vielä ole purrut, koska rikollisuutta on edelleenkin eurooppalaisen mittapuun mukaan järkyttävästi . El Tiempo sanomalehden 8.2.2010 numerossa on asiasta raportti, jonka mukaan tammikuussa 2010 Medelinin kaupungissa murhattiin 119 ihmistä, kun vastaava luku vuotta aiemmin oli 92(valtakunnallisesti kumminkin laskua oli 23 murhan verran). Kyseessä on siis yhden kaupungin luku yhdeltä kuukaudelta, 119 murhattua ihmistä!!!
Mutta columbialisille on tärkeämpää valtakunnallinen kehityssuunta; laskua on tapahtunut.

Satunnainen matkailija kohtaa raakaa rikollisuutta todennäköisemmin täällä matkustuselämysten täyden kirjon; mahtavaa kulttuuritarjontaa, upeaa kaupunkiarkkitehtuuria, kulinaarisia nautintoja, ystävällisiä ihmisiä ,vilkasta ja mielenkiintoista katuelämää. Mutta vastapainona on sitten hidas ja kaoottinen liikenne, uskomaton byrokratia, ilmansaasteet, kerjäläiset ja turisteja vaanivat erilaiset riskit.
Riskin paikkoja ovat mm. lento-ja bussiasemat,autiot kadut , pimeä vuorokaudenaika sekä pankkiautomaattien ympäristö. Pankkiautomaatilta lähtiessä saattaa saada ”varjostajan” kannoillensa, kuten kävi. Eivätkä kerjäläisetkään aivan harmittomia ole. Julkisilla paikoilla kerjääminen on nöyristelevää ja anovaa, mutta autiolla kujilla uhkaavaa ja agressiivistä. Kerjäläisen ammattitaitoon tietysti kuuluu hyvä tilannetaju ja olosuhteiden hyödyntäminen, mikä toki pätee kaikkiin ammatteihin.
Miellyttävää ei myöskään ole, kun ravintolassa aterioidessa lautasen ja suun väliin ilmestyy yhtäkkiä rupinen ja likainen koura rahaa vaatimaan. Tätä epämukavuutta joutuu sietämään lähinnä silloin, kun istuu kansanpaikoissa. Niissä kun on usein erittäin hyvää paikallista ruokaa uskomattoman edulliseen hintaan( esim. palmunlehdessä haudutettua kanaa riisin ja paikallisten juuresten kanssa+ olut, yht. 3€).Eikä ole muita turisteja.
Toki voisi maksaa Helsingin hintoja syömällä steriileissä ”laaturavintoloissa” ns. kansainvälistä, helposti nieltävää ruokaa muiden turistien ja liikemiesten seurassa. Näissä paikoissa kerjäläiset eivät pääse edes lähelle ulko-ovea.

Kuva 1: Escobarin Harley Davidson, jossa on kultakoristeet 150 kohdassa. Pelkän kullan arvolla mitattuna pyörän arvo on lähes 300.000 euroa

Kuva 2: ”Kuolema soittaa kitaraa”

Kuva 3: Näköispatsas luultavasti cartagenalaisesta naisesta

Kuva 4: Picassokin pysyy naisteemassa ….

Hajanaisia havaintoja ja kulinaarisia nautintoja

Täällä Cartagenassa, Caribian vaikutuspiirissä, tunnelma on selvästi tiheä. Miehet miehiä , naiset naisia.
Naiset kulkevat kaduilla viattoman näköisinä verhoten runsaat sulonsa niukasti ja paljastavasti . Miesten osaaminen näissä soitinmenoissa on selvästi kapea-alaisempaa; maskuliinisuutta korostetaan joko omaa haarojenväliä näkyvästi kourimalla tai sitten liioittelun ”leveällä” kävelytyylillä. Machoismi on voimissaan, eikä se tietysti olisi mahdollista ilman kasvatuksesta vastaavien naisten panosta.
Mielenkiintoista on myös naispoliisien suuri määrä. Seurasin kahvilan pyödästä käsin näytelmää, jossa naispoliisi taltutti väkivaltaisesti torilla käyttäytyneen häirikön. Hän teki sen tehokkaasti ja pelkästään rauhallisesti puhumalla-ja yksin. Todellista ammattitaitoa!
Ylipäätään columbialaisia voi luonnehtia ulkomaalaista kohtaan uteliaiksi, ystävällisiksi ja erittäin auttamisenhaluisiksi. Kaiken tavaran kaupustelijat tietysti ovat kimpussa, mutta lopettavat tyrkyttämisen ilman mielenilmaisuja , kun ilmaisee ostohaluttomuutensa selvästi ja kohteliaasti.
Täällä St. Andersin saarella söin kuvassa olevan annoksen, joka oli loistava. Menussa mainittiin, että ”kalaa ja sianhäntä”. Ajatttelin sen olevan käännösvirhe, mutta kuten näkyy, niin ei ollut. En tiedä mitä muuta annoksessa oli kalan ja sianhännän lisäksi, mutta kaiken söin.

Kuva 1: matkamies ja lälläripyörä
Kuva 2: Caribiaa
Kuva 3: herkkuannos

Sucre, Potosi, Tiputus ja Cartagena

Otsikon 3.sana ei ole paikkakunta vaan Sucren sairaalassa saamani kuntoutustoimenpide. Andien valloitukseni päättyi Potosin 4100m:n korkeuteen ja vuoristotautiin . Parin päivän toipilasaikana ehdin hyvin miettimään matkaohjelmani uusiksi. Tutkailin myös moottoripyörän vuokraamista muutamaksi päiväksi, mutta pelit olivat pääosin 90-luvulta ja sen mukaisessa kunnossa. Yksi epäilyistäni suivaantunut vuokraaja päätti antaa näytöksen pyöränsä kunnosta, mutta vauhdikkaan näytöksensä päätteeksi melkein kaatui pyörinensä pihalle. ”Silestoonit” eivät märällä asfaltilla pitäneetkään. Vakuutuin esityksestä niin paljon, että luovuin vuokraamisajatuksesta.
Ecuador jäi näin ollen pois ohjelmastani, kun matka sinne olisi käynyt pääkaupunki Quiton kautta, joka sijaitsee vajaan 4000 metrin tuntumassa.
Tätä blogitekstiä kirjoittelen Cartagenassa(Columbia), jonne saavuin vaiheikkaan lentomatkan jälkeen. Tätä Caribian tuntumassa sijaitsevaa kaupunkia asuttaa leimallisesti afrotaustainen väestö, niinpä meno on rentoa . Salsa, samba ja afro-latinalainen musiikki soi kaikkialla. Ja lämpöäkin riittää, tänään +31C.

Kuvat: 1.kuva Boliviasta, loput Cartagenasta

Rannikolta vuorille

Perun Limasta matka tänne Bolivian Sucreen kävi Santa Gruzin(Bolivia) kautta. Santa Gruz on trooppinen miljoonakaupunki, joka on säilyttänyt pikkukaupungin ilmeen mataline taloineen ja rähjäisen yleisilmeen. En nähnyt mitään syytä viipyä siellä päivää pitempään, vaikka miellyttävän kosteaa lämpöä olikin 33C. Niinpä olen nyt sopeutumassa Sucressa (maan virallinen pääkaupunki) vuoristoilmaan 2900 metrin korkeudella .Seuraava kohde, Potosi, on 4100m:n korkeudella.

Hieman Boliviasta:
Maa julistautui itsenäiseksi v. 1824 ja siitä lähtien oloja on tässä 9 milj. asukkaan maassa yritetty parantaa noin 200 hallituksen voimin. Lähinaapurit Chile, Brasila, Paraguay ja Argentina ovat nöyryyttäneet entistä Etelä-Amerikan suurvaltaa valloittamalla vuosien saatossa isoja alueita luonnonrikkauksineen. Niinpä välit em. maihin ovat edelleen kireän puoleisia ja siksipä maan presidentti Evo Morales kaveeraa mieluummin Venezuelan ja Cuban presidenttien kanssa. Näkyvät kilpailevan keskenään ainakin siinä, keltä irtoaa mehukkainta retoriikkaa.
Boliviassa BKT on noin 2000 dollaria/hlö, mutta jakaantuu niin epätasaisesti, että peräti 65% väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella.

Niinpä on ymmärrettävää, että turistista pyrkivät hyötymään monenlaiset yrittäjät. Yhdenlaiseen yrittäjyyteen törmäsin Santa Gruzissa päivälliselle lähtiessäni , kun poliisiksi esittäytyvä kaveri alkoi kysellä passiani. Onnittelin häntä ja jatkoin matkaa pysähtymättä. Kaverin auki loksahtanut suu paljasti surkeassa kunnossa olevat hampaat, sääli nuorta miestä.
Kuva 1: näkymä Liman keskustasta
Kuvat 2 ja 3: alkuperäisväestöä edustavia naisia kansallisuuspuvuissaan.

Matka jatkuu

Matka jatkuu lyhyen , kotona vietetyn talvehtimisjakson jälkeen . Tällä kertaa ilman omaa ratsua, sen oleskelulupaa (Carnet)kun ei uusittu. Koko dokumentin tarpeellisuuden tällä mantereella voi kyseenalaistaa; tapasin PanAmerica-väylää matkanneen britin, jolta ei oltu Carnet:a yhdelläkään rajanylityksellä kysytty.
Vaikka matkanteosta omalla pelillä luovuinkin, niin en kumminkaan tärkeimmästä eli sitoutumattomuudesta aikaan ja paikkaan.Tarkoitus on tällä matkanrupeamalla käydä Perun lisäksi Boliviassa, Equadorissa ja Columbiassa eri kulkuneuvoja käyttäen. Pyörän vuokraamisvaihtoehtoja parhaillaan selvittelen. Mutta fiilisten mukaan etenen, ainoa varattu asia on paluulento Bogotasta.
Täällä Limassa päädyin majoittumaan Miraflorin kaupunginosaan, joka merkkiliikkeineen, hotelleineen ja ravintoloineen voisi olla missä tahansa ”hyväosaisten maassa”. Katukuva on varsin siisti ja turvallisen oloinen. Paikalliset kadunkulkijat edustavat pääosin sitä väestön 10%:a,joiden osuus kansankakusta on yli 40%.
Eilen otin kadulta taksin mennäkseni parin kilometrin päässä olevaan ravintolaan. Karttaa tietävämpi kuski kumminkin vei yli kymmenen kilometrin päähän alueelle, jossa asuu se 10% väestöstä, jonka osuus kakusta on 2-3%. Itse asiassa hyppäsin taksin kyydistä pois, kun tuli epämääräinen tunne siitä, minne oikein ollaan matkalla.
Hetken aikaa kiertelin toria ja lähikatuja paikallisten ihmeteltävänä. Ja kyllä minullakin riitti ihmeteltävää ympäröivässä rähjäisyydessä ja kurjuudessa. Olin siirtynyt eri maailmaan. Sulauduin paikalliseksi suurin piirtein yhtä hyvin kuin Helsingin kauppatorille ilmestynyt musta mies 50-luvulla. Vilpitöntä apua tuli kumminkin pyytämättä ja isolla joukolla selvitettiin mihin oikein olin matkalla. Niinpä minut tungettiin minitaksiin, jonka raivokkaalla kyydillä päädyin yllätyksekseni siihen ravintolaan, johon alun perin olin matkalla. Maksoin tasokkaasta päivällisestä sen, mitä Suomessa lounaasta. Käväisemässäni kaupunginosassa a la carte-hinnat näyttivät olevan alle eurosta kahteen.
Vielä muutaman päivän hion päätoimisesti espanjankielen taitoja vaativan ja pätevän opettajan johdolla.
Sitten suuntaan Boliviaan .

Moottoripyöräilystä, vapaudesta ja onnentunteista

Moottoripyöräilyyn liitetään käsite Vapaudesta. Tuttu hokema, jota tässä pohdiskelen avoimen subjektiivisesti.

Vapaus, mistä? Velvoitteista? Työstä? Vastoinkäymisistä ? Vai aina mukana kulkevasta ”varjominästä”?

Vapautta tavoitellaan, kun se mielletään onnen sukulaiseksi. Mutta voiko ihminen todella olla vapaa ja onko se edes tie onnellisuuteen?
Joku voi kokea olevansa onnellinen irtaantuessaan mielensä juurikärsimyksistä, toiselle onnen tuo myönteiset elämänkokemukset tai muuten vain hyvä olo.

Platon Onnellisuudesta: ”Ihmisen pitää tietää, mikä on itselleen hyväksi ja toimia tämän tiedon varassa. Siksi ihmiselle on annettu järki tämän tiedon hankkimiseksi ja Vapaa Tahto tiedon toteuttamiseksi”.

Mutta tieto ei paljon hyödytä, kun vapaa tahto on heikko. Ja niinpä ihmispoloinen löytää itsensä usein tekemästä sitä pahaa mitä ei halua, ja haluttu hyvä jää tekemättä. ”Varjominä” on ottanut yliotteen Vapaasta Tahdosta.

Tuo ”varjominä”, varsinainen pirulainen, asustaa mielen mustissa mullissa, joissa se viljelee myrkyllisiä piikkikasveja pääasiallisina lajikkeina : turhat pelot, kielteiset asenteet, pakkomielteet ja muut ihmissielun juurikärsimykset. Näillä se pistelee ihmispoloisen sielua ja tuottaa tuskaa.
Varjominän olemassaolon tunnistaminen sattuu, siksipä koettu sieluntuska usein naamioidaan muusta kuin itsestä johtuvaksi.

Mitä tekemistä tällä on moottoripyöräilyn kanssa??

Kun ympäröivä kauneus muuttuu hetken ajaksi sielunmaisemaksi, luonnon tuoksut huumaavat ja tuuli hyväilee kasvoja,niin silloin tietoisuuden täyttää vapaa tahto ja matkamies on tässä ja nyt .
”Varjominä” lamaantuu. Se on heikossa hapessa ja sen myrkkypensaatkin nuukahtavat.
Mutta matkamies nauttii olemassaolostaan ja odottaa lapsen uteliaisuudella, mitä seuraavan mutkan takaa paljastuu. Hyvänolon tunne täyttää mielen, kostuttaa silmäkulmankin ja jostain kuuluu ; ” Kas siinäpä onnellinen , tuo rautahevosella ratsastava mies”.

Kuva 1: matkalla pilviin (3800m)
KUva 2: tie rankkasateen jälkeen
Kuva 3:pilvestä takaisin laakson käy mutkainen tie
Kuva 4: Iloinen korukauppias
Kuva 5: tyttöjä tykin varjossa

Kulkuvälineestä ja ajokeleistä

Pohjois-Argentiinassa on jo näkynyt muitakin motoristeja. Saltassa törmäsin jenkkikaveriin, joka halusi kovasti kuulla mielipiteeni kulkupelistäni. Kävi ilmi, että oli käynnistänyt matkan Alaskasta Argentiinan aivan samanlaisella pyörällä. Mutta lukuisten kaatumisten jälkeen oli kerta kaikkiaan kyllästynyt pyörän raskauteen ja ajo-ominaisuuksiin huonoilla pinnoilla. Hän oli laivannut pyöränsä Chilestä USA:han ja vuokrannut KTM 690:n, jolla nyt teki matkaa. Hän oli myös esittänyt pyörän myyneelle liikkeelle korvausvaatimuksen sen takia, että pyörä myytiin hänelle valheellisilla mielikuvilla.
Totta onkin, että BMW GS 1200 Adventuren mainosvideossa Dakar-tasoiset kuskit ajelevat vaivattoman näköisesti pyörällä aavikoilla, louhikoissa , umpimaastossa ja ylittävät jokia. Onhan se yksiselitteisen harhaanjohtavaa mainontaa.
Nyt kokonaismassa muodostuu seuraavasti: pyörä laukuilla ja tankattuna 265kg, matkatavarat 60kg, kuski ajovarusteineen 90kg, eli 415kg yhteensä. Huolimaton jarrutus kaupunkiliikenteessä tai jalan lipsahtaminen johtaa kaatumiseen. En ole muutamalta vaarattomalta kaatumiselta välttynyt. Ennen tämän osuuden käynnistystä tuli nostoliikettä harjoiteltua, joten olen saanut pyörän omin avuin pystyyn. Mutta selkäystävällistä se ei ole.

Jos tällä kokemuksella aloittaisin matkan, niin kulkupeliksi hankkisin 600-800 kuutioisen isolla eturenkaalla varustetun enduron. Matkatavaroiden määrän tiputtaisin alle puoleen nykyisestä. Näillä toimenpiteillä kokonaispaino laskisi lähes 100kg, mikä helpottaa käsittelyä ratkaisevasti.

Vai pitäisiköhän kerralla siirtyä Vespa-luokkaan, kuten kuvan herrasmies-matkailijat nyssyköinensä?

Tämä matkantekovälineistä, elämykset ovat tärkeämpiä!
Kirjavien kokemusten joukkoon tällä rupeamalla varmasti kuuluu lämpötilan voimakkaat vaihtelut, jopa saman päivän aikana. Ylittäessäni Chilen ja Argentiinan välistä rajaa laski lämpötila lähelle nollaa ja oli jo 34C saapuessani illalla Saltaan. Saltasta lähtiessäni lähtölämpötila oli aamulla jo 27C ja nousi 37C:een harhaillessani Tucumanin kaupungin pakokaasuissa.
Näillä ajokeleillä tulee helposti juoneeksi 4-5 litraa vettä, eikä siitäkään määrästä vielä jää nestettä tienvarsien kasteluun, suurin osa siirtyy kehosta ihon ja ajohaalarin väliin aromeja kypsyttelemään.
Eilen Santiago del Enteron kaupungissa yrittäessäni ensimmäiseen hotelliin respan neito nyrpisti nenäänsä ja ilmoitti, ettei huoneita ole. Johtuikohan se siitä huumaavasta tuoksusta, mitä hien kyllästämä ajohaalarini ympäristöön levittää?

No, seuraava hotelli jo kelpuutti sameakatseisen, rähjäisen oloisen motoristin hajuineen. Niinpä pääsin hotellihuoneeseen, jossa väänsin ilmastoinnin täysille ja heittäydyin sängylle odottelemaan hikoilun tasaantumista, jotta pääsisin ajoasua kuorimaan pois päältä.
Askeettisuuteen viehtyneelle nämä kokemukset ovat arvokkaita , jotteivät päivät muodostu liian helpoiksi , tylsiksi ja ikään kuin itsestään selviksi. Hyvä elämä ei ole sama kuin helppo elämä!
Niinpä sitä malttamattomana odottaa seuraava aamua, jotta saa kiskoa suihkunraikkaalle iholleen tuon alkukantaisen aromikkaan ja kostean mytyn.

Kuvasarja: 2€:n lounas, vespa-miehiä, matkan maisemakuvia