Allkuvaiheen elämyksiä ja kokemuksia tien päältä

Tältä ratsu näytti perjantai-aamuna. Kun satulan päältä pistän kypärän päähän, niin tankki-ja takalaukun väliin jää juuri sopiva rako kuskien istuskella. Pienellä balettitanssijan liikkeellä saa oikean jalan satulan yli sitä saappaalla likaamatta.

Ensimmäiseen (torstain) ajoon mahtui myös ensi kontakti upottavaan lentohiekkaan. Etupyörä ryhtyi rajusti vispaamaan. Ohjeita noudattaen nousin seisoma-asentoon ja lisäsin kaasua. Vispaaminen yltyi. Ehkä liian varovainen kaasutus? Ei muuta kuin lisää hanaa! Mutta tästä ei monsterini tykänä, vaan yritti heittää ratsastajan selästään. Sattuman oikusta piruetti päätyi seisoma-asentoon. Mielestäni tämä ajosuoritus ei tehnyt oikeutta osaamiselleni. Sain asialle vahvistusta TM:n testistä, jossa moitittiin levotonta etupäätä hiekalla. M.O.T !

Matkustajan kerä yli 400 kg painava, katurenkainen enduro käyttäytyy eri tavoin , kuin alle 100kg:n nappularenkainen grossi-pyörä.

Perjantai meni silminkantamattomia pampa-alueita halkoen. Suorat olivat kymmenien kilometrien mittaisia ja liikenne kävi olemattomaksi. Ja poliisipartiotkin olivat täysin jääneet BA:n ulosmenoteiden varsille. Joten reippaan puoleinen vauhdinpito tuntui luentavalta.

Päivän lopuksi päätin oikaista hiekkatietä pistin määränpäähäni Sierra La Ventana:aan.

Se oli virhe!

Muutaman km:n jälkeen tuli aristelemani lentohiekkaosuus. Mutta nyt se meni hyvin, kun oivalsin, että polvilla pitää ottaa todella tiukasti tankista kiinni ja vauhdin pitää olla vähintään 60km/h, mieluiten 90 km/h. Tällöin hyrrävoimat vievät suoraan eteenpäin.

Tämä hiekkatieosuus meinasi muodostua katasrofiksi, koska eksyin 37,5:n helteessä ja vesikin pääsi loppumaan. Ihmisiä ei näkynyt ja tie muuttui paikoitellen moto-gross radaksi. Pari tuntia harhailtuani putkahdin kestopäällysteiselle tielle ja sitä pitkin määränpäähän.

Sosiaalisista havainnoista sen verran, että naiset kontaktoivat herkästi, tosin aina ollen äitinsä, perheensä tai miestensä seurassa. Haluavat tietää kuka olen, minne menen, onko perhettä j.n.e.

Miesten kontaktointi on harvempaa ja tapahtuu yleensä liikennevaloissa. Ikkuna veivataa auki ja kysytään suoraan "quanto caminas"?(montako sylinteriä?). Sosiaalisemmat saattavat vielä kysyä " eres tu el aleman"?( oletko saksalainen?). Kun ilmoitan olevani suomalainen, niin ilme kirkastuu ja kuuluu hihkaisu "Mika Hakinen"! ja keskustelu päätty yleensä tähän.

Tänään lauantaina on lepopäivä ja ohjelmaan kuuluu ratsastaminen oikealla hevosella ja uintireissu joella.

Eilinen onnenpolku kulki lukemattomien tiskien ja luukkujen kautta tullin tiloissa Sandran perässä kynä kädessä vaeltaen. Mutta lopulta päädyimme saunalämpöiseen varastoon, jossa rakentamani kontti oli täysin ehjänä!

Väännellessäni pyöreäksi kuluneella ristipääruuvarilla 60-90mm:n ruuveja irti tuli tietysti mieleen, että olisi pitänyt olla hieman malttia, kun joulukuussa niitä autotallissa vetelin kiinni uudella ruuvinvääntimellä .

Mutta urakan jälkeen pyörä oli hallin lattialla ja lähti käyntiin heti toisella startilla. Olisi kyllä lähtenyt ensimmäiselläkin, jos olisin huomannut akun kiinnittää.

Silloin rinnassa hieman liikahti, tuntui siltä sisäinen pikku-poika muistutti olemassaolostaan.

Välähdyksen omaisesti tuli mieleen hetki yli 45 vuoden takaa, jolloin sain mopon syntymäpäivälähjaksi ja veljesten kanssa mentiin sitä katsomaan Raisontie 4 kellariin.

Tälläiset hetket tekevät ihmissielulle hyvää.



Tänään torstaina 29.1 sitten käynnistyi matkan moto-osuus. Tie oli hyvä kuntoinen ja suora.

Nopeusrajoitus oli 110, mutta vauhti tuppasi hiipuen nousemaan. Pari tuntia suoraa ajeltuani tuli eteen hyvä näköinen kaarre, ja saadakseni mukavaa kallistusta hieman kiihdytin.

Olin kyllä aikaisemmin todennut, että poliisipartioita on tienposkessa tiheästi, mutta juuri tuolla hetkellä se unohtui. Ja niinpä mutkan loppuvaiheessa lyhyt ja paksu poliisimies viittelöi vihaisenpuoleisesti tiensivuun. Ilmoitti, että mutkan kohdalla oli 60 nopeusrajoitus!!

Kaikki paperit vaadittiin nähtäväksi ja tietysti olin ne pakannut alinmaiseksi. Kun en muistanut mihin konttiin/kassiin ne olin pakannut. Tottakai ne löytyivät viimeisestä kassista koko tavaramäärän ollessa tienposkessa. Tuuli niitä riepotteli ja ja hoikempi työpari suostui niitä jopa kokoon haalimaan. Poliisiautossa tuo lyhyt ja paksu selvitti, että minun on mentävä kunnan poliislaitokselle sakko maksamaan. Luulin ymmärtäväni. Ja sitten seurasi prosessin toinen osa; hän heilutti passiani ja viittilöi sormellaan edestakaisin. Nyt pelkäsin ymmärtäväni; kun olen maksanut, niin voin tulla hakemaan passiani.

Nyt päätin kääntyä aktivoituneen sisäisen pikku-poikani puoleen ja pyysin siltä vaikuttavinta katumus-ilmettä. Sen verran siitä oli hyötyä, että tämä lyhyt ja paksu siirtyi puolustuskannalle ja naputti olkapäätään tarkoittaen, että hänellä ei sellaiseen natsat riitä. Toivonkipinä heräsi ja katsoin hoikempaa ja hänellä joku natsantapainen oli. Niinpä siiryimme hänen puheilleen ja sama katumus-ilme päälle ja lievästi vibraattoa ääneen; " Mui perdone, puede hacer uno exceptione, jo reducita velocita"( Huom. kirjoitettu niinkuin äänsin). Ja se tehosi, tämä natsallien toivotti hyvää matkaa.

Kättelin molemmat, mutta sakoitushaluisen kädenpuristus oli hieman ponneton.

Ainoaksi tappioksi jäi purjeen ominaisuudet saanut pyörän peite, jonka tuuli nostatti tavarakasasta ilmaan ja vei kauas pellolle.

Ja tästä eteenpäin sitten mentiinkin nopeusrajoituksia suurin piirtein noudattaen.





Aikomani yöpymispaikka rantakaupungissa ei miellyttänyt , joten jatkoin matkaa ja kilometrejä kertyi 688 päivän mittaan, 300km aiottua enemmän.

Lämpötilä oli pahimmillan iltapäivällä 32,5C. Pysähdykset olivat tiukka paikka, silloin tuntui kypärään ja haalaariin tukehtuvan.

Pyöräni ja suomalainen rekisterikilpi saavat aikaan tavattomasti kiinnostusta ja ihmiset tulevat aktiivisesti juttelemaan ja neuvoja on helppo saada. Rajoitteena tietysti alkeellinen espanjan- kielen taitoni.

Mitä itse ajamiseen tulee, niin lähtökohtaisesti moottoripyörä ei tunnu olevan tasavertainen kulkuneuvo autojen kanssa. Takaatuleva autoilija edelllyttää mopoilijan pyörän koosta riippumatta väistävän tiensivuun. Asia on vain realiteettina hyväksyttävä ja annettava tietä.

Tämä aloittamani aikuiskasvatuksen intensiivikurssi on käynnistynyt ihan mukavasti, vaikka en vielä tiedäkkään, mitä kaikkia jänniä oppiaineita se tulee sisältämään. Se alkoi kumminkin aiheella "uusi aikakäsitys ja harmooninen mieli".

Olin ostanut Sandralta avaimet käteen virastopalvelut olettaen, että kun hän juoksee virastot ja tullin ym. instansit, niin minä istun katukahvilassa lueskelemassa ja nauttimassa olemisen sietämättömästä keveydestä. Mutta Sandra olikin tuotteistanut palvelunsa tehokkaasti; hän kirjoitti listan tarvittavista asiapapereista ja toimistoista, joissa juoksisin .

Ja niin alkoi oppitunti: kun olin yhdellä luukulla jonottanut puoli tuntia, niin sain kuulla olleeni väärässä jonossa. Sama toistui päivän mittaan muutaman kerran ja mutta lopulta pääsin ojentamaan lähes kansion verran asiapapereita viimeiselle luukulle. Ennen kuin itsetyytyväinen olo ehti täysin asettua, niin virkailija raukein katsein selvitti, että olin kyllä luovottanut kaikki tarvittavat asiapaperit, mutta yhdestä hän haluaa nähdä alkuperäiskappaleen.....
Ei ollut selittelytaidoista paljon hyötyä. Nöyryys löytyi siitä faktasta, että jos pyöräni haluan, niin nyt juoksuksi. No juoksija palkittiin.
Soitin Sandralle ja kerroin, että jos nyt yhdessä menemme tulliin, niin voisin jopa tänään saada pyörän. Vaan ei käynyt Sandralle, koska hän oli viemässä poikaansa sairaalaan. Hän totesi, että jos minun se pyörä nyt välttämättä pitää huomenna saada, niin sitten on parasta, että tulen häntä sairaalaan tapaamaan. Ja niin menin. Odottelin häntä ison sairaalan odotushuoneessa ja sain samalla aivan ilmaiseksi siedätyshoitoa pärskivien ja märkivien potilaiden parissa.
No Sandrakin tuli ja sovimme treffit tullissa huomen aamuksi.

Ja nyt sitten kuivatellaan päivän juoksuissa rahavyössä kostuneita euroja ja taaloja. Aika hyvin olivat paakkuuntuneet.

Alkutunnelmissa

Buenos Aires otti mustatakkisen matkamiehen hellään 29-lämpöasteiseen syleilyynsä. Virkistyneenä 28 tuntia kestäneestä matkanteosta ryhdyin etsimään halvinta taksiyhteyttä motoristien paratiisiksi mainostettuun paikkaan, joka oli luvannut myös majoituksen.
No kalleimpaan tietysti päädyin ja lopulta löysin itseni hikisenä ja janoisena Helsingin Tattarisuota muistuttavalta alueelta rautaisen autotallin ovea koputtamassa.
Hurjan näköinen otus käski hyvällä englannin kielellä minun painua helvettiin. Todettuaan huumorintajuni ´hitaaksi kiskoi tyyppi minut kahden autotallin kokoiseen verstaaseeen.
Tila oli täynnä pyörän raatoja ja romua, mutta tallin perällä romujen keskellä häämötti kolme kerrossänkyä.
Vastaanottajani osoittautui myös asiakkaaksi, joka oli vasta kaksi viikkoa odottanut bemarinsa kunnosta( olisi nyt ollut joku muu merkki!). Esittäydyttyään 67- vuotiaaksi teksasilaiseksi opettajaksi, hän ohjasi minut bunkkani viereen. Neljä muuta "kämppäkaveria" olivat myös paikalla; australialainen iäkäs pariskunta, joviaali sveitsiläinen ja mainittu teksasilainen.
Viides-tsekki-oli kadonnut pari päivää sitten diskoreissullaan.
Katsellessani minun varatun punkan tyynyn yläpuolella roikkuvaa ruosteista pakoputkea päädyin siihen, että tätä sopeutumista täytyy hieman loiventaa ja rupesin keksimään syitä toisen majapaikan etsimiseen.
Niinpä otin taksin Palermon kaupunginosaan, jonka edellisellä matkalla olimme perheen kanssa todenneet mielenkiintoiseksi. Alkuun sielläkin ehdoteltiin dormator-majoitusta 6-hengen huoneessa, mutta laukkujen kanssa vaeltelemalla löytyi mukava majoitus, josta oheinen kuva aamiashuoneesta.


Verstaassa tapaamain jenkki heitti huulta , että ainakin viikon saan pyörää odotella. Saatuani verstaan emännän langanpäähän hän ilmoitti tekevänsä kaikkensa, että voisin saada pyörän jo maanantaina, ehkä.
No onhan viisi vähemmän kuin seitsemän. Joten tämän päivän ohjelmaan kuuluu juokseminen eri paikoissa, jotta tuosta maanantain lähtöpäivästä voisi tulla totta.
No olisi stoalainen tyyneys arvossaan, löytääköhän se tiensä minuun?

Hasta Junio, Amigos!

Kulttuurin mukautuminenhan tapahtuu joustavimmin kielen kautta, joten alkuaskeleet on jo otettu.Neljästä oppitunnista huolimatta tuo espanja hieman takertelee, mutta tärkein kysymys"Donde estoy?"(missä olen?) kajahtaa kyllä komeasti. Verbeissä nyt on vielä hieman opettelemista, ne kun taipuvat kotoisesti, persoonapronomiinin ja aikamuodon mukaisesti säännöllisen epäsäännöllisesti. Mutta eiköhän sitä nopeasti opi kustakin verbistä 24 yksilöllistä taivutusta.

Mutta lähtötunnelmissa siis ollaan ja kuten kuvasta näkyy, niin Esko siinä ihmettelee mukaan otettavan tavaramäärän runsautta eikä näy alkuunkaan ymmärtävän, että ei 4kk:n kamat nyt ihan taskuun mahdu.

Matkan varmimpaan elementtiin elikkä epävarmuuteen mukautuminen on jo hyvässä vauhdissa. Pyörän piti olla 10.tammikuuta perillä, mutta ei vieläkään ole tietoa perilletulosta. Eikä myöskään vakuutuspaperit ole tulleet. Mutta ehkä "manana"...

Blogiani tulen päivittämään sen mukaan kun jakselen ja arvelen lukemisen arvoista syntyvän.

Ja mukavahan sitä olisi palautettakin saada,

Hasta luego,

Esa