Matkalla San Pedro de Atacamaan erehdyin uskomaan tienviittaa ja siirryin asfaltilta soratielle. Jatkoin matkaa, koska irtosoraa ei ollut haitaksi asti, mutta sitäkin enemmän kiilamaisesti maasta törröttäviä teräviä kiviä, varsinaisia renkaan tuhoja.

Tie huononi asteittani ja lopulta oli ryhdyttävä ajamaan seisoma-asennossa 1. vaihteella kytkimellä luistattaen. Joka mutkan takaa tuli yhä lumoavampia maisemia, joten ei voinut muuta kuin jatkaa . Kunnes iski totaalinen uupuminen. Ohut ilma 2800-3200 korkeudessa, 33C:n lämpötila , lämpövuoratut ajohaalarit ja seisova ajoasento saivat aikaan tärisevän ja huippaavan olon.

Toive levähdyspaikasta toteutui yllättäen, kun näkyviin tuli tiensivussa varjoisa kalliohalkeama, joka osoittautuikin pieneksi, viileäksi luolaksi. Sinne kipusin, istahdin pehmeään hiekkaan ja korkkasin vesipullon. Tuntui kuin olisin päässyt keitaalle erämaassa, enkä voinut vastustaa kiusausta oikaista ja niinpä saman tien torkahdin.
Pienellä vaihteella jurraava maastoauto kuitenkin katkaisi hartaan lepohetken. Tuon puolituntisen torkun piristävä vaikutus oli uskomaton ja jatkoin eteenpäin vielä hetken. Mutta tien edelleen huonontuessa päätin palata ja päästyäni i pikitiellä pysäytin auton ja sain kuulla olleeni harhapoluilla. Mutta oheiset kuvat todistavat, että kyllä kannatti

Kuva 1: Tälläisenä se soratie alkoi..
Kuva 2: ..Ja tällaiseksi muuttui
Kuva 3: ..ja tämän kanjonin laskeutumisen jälkeen iski uupumus
Kuva 4: Matkamiehen keidas ja levähdyspaikka
Kuva 5: On chileläisillä viranomaisilla huumorintajua
Kuva 6: maisemia