Moottoripyöräilystä, vapaudesta ja onnentunteista

Moottoripyöräilyyn liitetään käsite Vapaudesta. Tuttu hokema, jota tässä pohdiskelen avoimen subjektiivisesti.

Vapaus, mistä? Velvoitteista? Työstä? Vastoinkäymisistä ? Vai aina mukana kulkevasta ”varjominästä”?

Vapautta tavoitellaan, kun se mielletään onnen sukulaiseksi. Mutta voiko ihminen todella olla vapaa ja onko se edes tie onnellisuuteen?
Joku voi kokea olevansa onnellinen irtaantuessaan mielensä juurikärsimyksistä, toiselle onnen tuo myönteiset elämänkokemukset tai muuten vain hyvä olo.

Platon Onnellisuudesta: ”Ihmisen pitää tietää, mikä on itselleen hyväksi ja toimia tämän tiedon varassa. Siksi ihmiselle on annettu järki tämän tiedon hankkimiseksi ja Vapaa Tahto tiedon toteuttamiseksi”.

Mutta tieto ei paljon hyödytä, kun vapaa tahto on heikko. Ja niinpä ihmispoloinen löytää itsensä usein tekemästä sitä pahaa mitä ei halua, ja haluttu hyvä jää tekemättä. ”Varjominä” on ottanut yliotteen Vapaasta Tahdosta.

Tuo ”varjominä”, varsinainen pirulainen, asustaa mielen mustissa mullissa, joissa se viljelee myrkyllisiä piikkikasveja pääasiallisina lajikkeina : turhat pelot, kielteiset asenteet, pakkomielteet ja muut ihmissielun juurikärsimykset. Näillä se pistelee ihmispoloisen sielua ja tuottaa tuskaa.
Varjominän olemassaolon tunnistaminen sattuu, siksipä koettu sieluntuska usein naamioidaan muusta kuin itsestä johtuvaksi.

Mitä tekemistä tällä on moottoripyöräilyn kanssa??

Kun ympäröivä kauneus muuttuu hetken ajaksi sielunmaisemaksi, luonnon tuoksut huumaavat ja tuuli hyväilee kasvoja,niin silloin tietoisuuden täyttää vapaa tahto ja matkamies on tässä ja nyt .
”Varjominä” lamaantuu. Se on heikossa hapessa ja sen myrkkypensaatkin nuukahtavat.
Mutta matkamies nauttii olemassaolostaan ja odottaa lapsen uteliaisuudella, mitä seuraavan mutkan takaa paljastuu. Hyvänolon tunne täyttää mielen, kostuttaa silmäkulmankin ja jostain kuuluu ; ” Kas siinäpä onnellinen , tuo rautahevosella ratsastava mies”.

Kuva 1: matkalla pilviin (3800m)
KUva 2: tie rankkasateen jälkeen
Kuva 3:pilvestä takaisin laakson käy mutkainen tie
Kuva 4: Iloinen korukauppias
Kuva 5: tyttöjä tykin varjossa

Kulkuvälineestä ja ajokeleistä

Pohjois-Argentiinassa on jo näkynyt muitakin motoristeja. Saltassa törmäsin jenkkikaveriin, joka halusi kovasti kuulla mielipiteeni kulkupelistäni. Kävi ilmi, että oli käynnistänyt matkan Alaskasta Argentiinan aivan samanlaisella pyörällä. Mutta lukuisten kaatumisten jälkeen oli kerta kaikkiaan kyllästynyt pyörän raskauteen ja ajo-ominaisuuksiin huonoilla pinnoilla. Hän oli laivannut pyöränsä Chilestä USA:han ja vuokrannut KTM 690:n, jolla nyt teki matkaa. Hän oli myös esittänyt pyörän myyneelle liikkeelle korvausvaatimuksen sen takia, että pyörä myytiin hänelle valheellisilla mielikuvilla.
Totta onkin, että BMW GS 1200 Adventuren mainosvideossa Dakar-tasoiset kuskit ajelevat vaivattoman näköisesti pyörällä aavikoilla, louhikoissa , umpimaastossa ja ylittävät jokia. Onhan se yksiselitteisen harhaanjohtavaa mainontaa.
Nyt kokonaismassa muodostuu seuraavasti: pyörä laukuilla ja tankattuna 265kg, matkatavarat 60kg, kuski ajovarusteineen 90kg, eli 415kg yhteensä. Huolimaton jarrutus kaupunkiliikenteessä tai jalan lipsahtaminen johtaa kaatumiseen. En ole muutamalta vaarattomalta kaatumiselta välttynyt. Ennen tämän osuuden käynnistystä tuli nostoliikettä harjoiteltua, joten olen saanut pyörän omin avuin pystyyn. Mutta selkäystävällistä se ei ole.

Jos tällä kokemuksella aloittaisin matkan, niin kulkupeliksi hankkisin 600-800 kuutioisen isolla eturenkaalla varustetun enduron. Matkatavaroiden määrän tiputtaisin alle puoleen nykyisestä. Näillä toimenpiteillä kokonaispaino laskisi lähes 100kg, mikä helpottaa käsittelyä ratkaisevasti.

Vai pitäisiköhän kerralla siirtyä Vespa-luokkaan, kuten kuvan herrasmies-matkailijat nyssyköinensä?

Tämä matkantekovälineistä, elämykset ovat tärkeämpiä!
Kirjavien kokemusten joukkoon tällä rupeamalla varmasti kuuluu lämpötilan voimakkaat vaihtelut, jopa saman päivän aikana. Ylittäessäni Chilen ja Argentiinan välistä rajaa laski lämpötila lähelle nollaa ja oli jo 34C saapuessani illalla Saltaan. Saltasta lähtiessäni lähtölämpötila oli aamulla jo 27C ja nousi 37C:een harhaillessani Tucumanin kaupungin pakokaasuissa.
Näillä ajokeleillä tulee helposti juoneeksi 4-5 litraa vettä, eikä siitäkään määrästä vielä jää nestettä tienvarsien kasteluun, suurin osa siirtyy kehosta ihon ja ajohaalarin väliin aromeja kypsyttelemään.
Eilen Santiago del Enteron kaupungissa yrittäessäni ensimmäiseen hotelliin respan neito nyrpisti nenäänsä ja ilmoitti, ettei huoneita ole. Johtuikohan se siitä huumaavasta tuoksusta, mitä hien kyllästämä ajohaalarini ympäristöön levittää?

No, seuraava hotelli jo kelpuutti sameakatseisen, rähjäisen oloisen motoristin hajuineen. Niinpä pääsin hotellihuoneeseen, jossa väänsin ilmastoinnin täysille ja heittäydyin sängylle odottelemaan hikoilun tasaantumista, jotta pääsisin ajoasua kuorimaan pois päältä.
Askeettisuuteen viehtyneelle nämä kokemukset ovat arvokkaita , jotteivät päivät muodostu liian helpoiksi , tylsiksi ja ikään kuin itsestään selviksi. Hyvä elämä ei ole sama kuin helppo elämä!
Niinpä sitä malttamattomana odottaa seuraava aamua, jotta saa kiskoa suihkunraikkaalle iholleen tuon alkukantaisen aromikkaan ja kostean mytyn.

Kuvasarja: 2€:n lounas, vespa-miehiä, matkan maisemakuvia

Matkalla San Pedro de Atacamaan erehdyin uskomaan tienviittaa ja siirryin asfaltilta soratielle. Jatkoin matkaa, koska irtosoraa ei ollut haitaksi asti, mutta sitäkin enemmän kiilamaisesti maasta törröttäviä teräviä kiviä, varsinaisia renkaan tuhoja.

Tie huononi asteittani ja lopulta oli ryhdyttävä ajamaan seisoma-asennossa 1. vaihteella kytkimellä luistattaen. Joka mutkan takaa tuli yhä lumoavampia maisemia, joten ei voinut muuta kuin jatkaa . Kunnes iski totaalinen uupuminen. Ohut ilma 2800-3200 korkeudessa, 33C:n lämpötila , lämpövuoratut ajohaalarit ja seisova ajoasento saivat aikaan tärisevän ja huippaavan olon.

Toive levähdyspaikasta toteutui yllättäen, kun näkyviin tuli tiensivussa varjoisa kalliohalkeama, joka osoittautuikin pieneksi, viileäksi luolaksi. Sinne kipusin, istahdin pehmeään hiekkaan ja korkkasin vesipullon. Tuntui kuin olisin päässyt keitaalle erämaassa, enkä voinut vastustaa kiusausta oikaista ja niinpä saman tien torkahdin.
Pienellä vaihteella jurraava maastoauto kuitenkin katkaisi hartaan lepohetken. Tuon puolituntisen torkun piristävä vaikutus oli uskomaton ja jatkoin eteenpäin vielä hetken. Mutta tien edelleen huonontuessa päätin palata ja päästyäni i pikitiellä pysäytin auton ja sain kuulla olleeni harhapoluilla. Mutta oheiset kuvat todistavat, että kyllä kannatti

Kuva 1: Tälläisenä se soratie alkoi..
Kuva 2: ..Ja tällaiseksi muuttui
Kuva 3: ..ja tämän kanjonin laskeutumisen jälkeen iski uupumus
Kuva 4: Matkamiehen keidas ja levähdyspaikka
Kuva 5: On chileläisillä viranomaisilla huumorintajua
Kuva 6: maisemia

Mendozasta matka käynnistyi keskiviikkona 18.11 takkuisesti. Päivän pääohjelmaksi muodostui odottelu. Pyörän luovutus huollosta kesti 3t, lähes saman verran meni luukkuhyppelyssä raja-asemalla. Chilien puolella sai odotella myös maantiellä tietöiden takia, niinpä tein 70km:n matkaa taas tuon tutuksi tulleen 3-tuntisen.
Seuraavana päivänä matka jatkui n. 600km San Felipestä pohjoiseen. Vaeltelijan unelmakaupungissa Serenassa viivyin pari ” I was just whiling days away and dreaming”.
Ja jälleen tie vei miestä pohjoiseen, rannikkotietä pitkin, Taltal:n kautta Tocopillan kaupunkiin, jossa turisti oli harvinainen ilmestys. Se ei kumminkaan estänyt nauttimasta laadukkaasta ja edullisesta kalapäivällisestä hökkeliravintolassa(maalattia).
Tocopillassa kohtasin huoltoasemalla synkkäilmeisen motoristiseurueen; kolme chileläistä pariskuntaa Harlikoilla. Heidän tarkoituksensa oli ajaa Columbian pohjoisrannikolle, mutta vastoinkäymiset alkoivat heti Perussa. Huoltoasemalla vietiin yhdestä pyörästä laukku, vaikka yksi kuski oli vartiomassa. Pyöriä ”ihaileva” nulikkalauma oli onnistunut hetkeksi harhauttamaan vartiomiestä ja laukku lähti. Jatkoivat kumminkin matkaansa, mutta Equadorissa sattui vakavampaa; valepoliisien tekemä aseellinen ryöstö. Tuijottaminen pistoolinpiippuun oli kumminkin liikaa ja sai heidät kääntymään takaisin. Suurin osa rahavaroista oli kuulemma jemmassa, joten materiaaliset vahingot jäivät pieniksi. Mutta matkamieli katosi .
Em. huolimatta edellä mainitut tapaukset eivät kumminkaan ole suurimpia riskejä, ne löytyvät liikenteestä. Enpä ole itsekään vähältä piti tilanteilta välttynyt, vaarallisimpia paikkoja ovat vuoristotiet ja isojen kaupunkien liikenneympyrät. On kauhun paikka kun vuoristotien jyrkkään nousuun jämähtynyt rekkaa alkaa luisua alaspäin kapeata tietä ja matkamies on pyörinensä muutaman metrin päässä. Tästä pääsin kirjoittamaan, kun ehdin ampaista vuoren puoleiselle pientareelle.

Kuvat 1 ja 2: Mieltä sykähdyttävää värien hallintaa(Serenan kaupunginmuseo
Kuva 3: Rannalla Tyynen Meren kaksi kulkijaa, rapu ja sen kuvaaja
Kuva 4. Kävelijän maisemia Serenassa.
Seuraava kohde on San Pedro de Atacama .

Kävelijän mietteitä

Matkaa on tehty edellistä kertaa vähemmän pyörällä, mutta sitäkin enemmän kävellen. Johtuen säästä, pyörän huoltotarpeesta ja omista matkanteon painotuksista.
Matkanteon edetessä sitä paikallaan ollessa yhä vähemmän innostuu matkatoimistojen tarjonnasta tai muusta ns. turistiohjelmasta. Ei niissä sinänsä mitään vikaa ole, mutta kun on riittävän monta kertaa käynyt esim. viinitiloilla ja ratsastamassa, niin ne eivät tarjoa mitään uutta. Vaikka hyvää viiniä kovasti arvostakin, niin en ole teemasta siinä määrin kiinnostunut , että haluaisin kokonaisen päivän uhrata tiloilla kiertelyyn j a maisteluun. Mitä ratsastamiseen tulee, niin hevoset on koulutettu sietämään kaikenlaisia tolloja eivätkä juuri piittaa ratsastajan yrityksistä vaikuttaa vauhtiin, suuntaan tai kulkulajiin. Joten täsmällisempää olisi puhua vain hevosen selässä istumisesta.

Mutta kävely- siinä näkee, kuulee, aistii, tapaa ihmisiä ja näkee paikalliskulttuurin erilaisia ilmenemismuotoja. Ajatukset liikkuvat vilkkaasti ja vapaana , sisäinen ja ulkoinen maailma ovat toistensa kanssa harmonisessa ja aktiivisessa vuorovaikutuksessa. Kävelyretkiini sisältyy usein myös museo-ja hautausmaakäyntejä. Parhaissa museoissa meinaa itsekin museoitua, kun pelkästä mielenkiinnosta unohtaa ajankulun.

Hautausmaat kertovat monia asioita, täällä erityisesti sen, kuinka voimakkaasti kuolleittenkin eriarvoisuuksia halutaan ylläpitää. Siinä, missä toisen viimeisen leposijan ilmaiseen vinossa oleva ja lahoava pieni puuristi, niin toiselle on pystytetty useiden metrien korkuisia mausoleumeja , jotka on vielä aidalla eristetty ja jonne palkatut työntekijät toimittavat päivittäin tuoreita kukkia.
Vastausta vaille jää seuraava espanjankielinen pohdiskelu ” Mi Padre, mi gustaria saber como son el cielo y el infierno”( Isä Jumala, haluaisin tietää, minkälaisia paikkoja ovat taivas ja helvetti).

Onhan tässä ollut tietysti aikaa kaikenlaiseen filosofiseenkin pohdiskeluun. Olkoonkin, että 6-kymppinen mies on aivan liian nuori ryhtymään filosofiksi , ”viisauden rakastajaksi”. Sehän on mahdollista vasta sitten, kun rauhasten toiminta on siinä määrin rauhoittunut, että päähän nousee muutakin kuin viettien sinne tuomaa. Joten ei tässä nyt kannata kiirehtiä tuon filosofitoitumisen kanssa.
Suomessa on tänä syksynä sekä kirjallisuudessa että TV-ohjelmissa käsitelty paljon onnellisuutta. Minun mielestäni ne ovat olleet kovin köykäisiä esityksiä. Minua innostaa ja lohduttaa ajatukset, jotka esitettiin jo yli 2000v. sitten.
Tähän palaan, ellei saatu palaute täysin tyrmää tämänlaista kirjoittelua matkablogissa.

Tällaisia pohdintoja syntyi tänään noin 10km kävelymatkan aikana Mendozan kaupungissa, ehkä ajattelutoimintaan vaikutti jossain määrin myös 32C:n lämpötila.

Ruta 40 tällä kertaa kaikilla mausteilla

On tietysti monta tapaa testata oman tunneskaalan laveutta. Osaltani se tuli testattua välillä Bariloche- San Rafael.
Lähdin kaikin puolin suotuisissa merkeissä Barilochesta torstaina- aamuna. Tuplakerrastoon pukeutuneena kuten 9c:n aamulämpötilassa kuuluu. Lämpötilan nousu 25C:een sai sietämään veden lorinan selkää pitkin nivusiin, kun kerrankin sai nauttia tuulettomasta säästä , loistokuntoisesta tiestä ja olemattomasta liikenteestä. Pientareiden levennyksiä ei juuri ole pysähtymistä varten ja ehkei olisi riittänyt malttiakaan.
Hetken kuluttua olinkin jo Zapalaan vievän Ruta 40:n ja Nueguen:iin vievän 237: n risteyksessä (rasitan lukijoita nyt näillä paikannimillä, koska jotkut teistä seuraavat matkareittiäni tarkasti).
Barilochessa neuvottiin ajamaan Mendozaan nimenomaan Neuguenin kautta, koska kuulemma Ruta 40 on tällä välillä paikoittain erittäin huonokuntoinen ja eläimiä liikkuu tiellä runsaasti. Mutta kun karttani uskotteli tien hyväkuntoiseksi eikä eläimiä ollut tähänkään asti ollut vaaraksi , niin joku outo voima veti Ruta 40:lle. Ja matka jatkui vauhdikkaasti…
Kunnes aavikolta tien poikki tulevan pölypilven sisältä ilmestyi karjalauma. Vaikka varsinaista vaaraa ei ollutkaan, niin tuli kumminkin mieleen, että mieluisampi on kohtaaminen ravintolassa, jossa toinen osapuoli on jo valmiiksi lautasella.
Pudotin ajonopeutta , vaikka tie hyväpintaisena jatkuikin. Ja hyvä niin, koska valtavia lammas-, lehmä- ja hevoslaumoja oli tiellä jatkuvasti. Lampaat säikkyvät tiellä kulkijaa ja säntäävät pusikkoon, lehmät jäävät töllistelemään ja hevoset eivät juuri piittaa.
Myös jäniksiä oli erittäin runsaasti sekä samoin niitä pyydystäviä kaiken kokoisia haukkoja. Jouduin ikävästi päättyneen tapahtuman osapuoleksi. Ehdin juuri havaita pyörän edestä vilistäneen jäniksen, kun samassa pyörä heilahti voimakkaasti kovan tömäyksen vaikutuksesta. Jänistä tavoitteleva haukka osui ohjaustangon vasempaan kahvasuojukseen. Jos olisi osunut kypärään, niin en olisi pelkällä säikähdyksell ä selvinnyt.
Ajettuani 590km saavuin majapaikkaani, kauniiksi kehuttuun Chos Mailin kaupunkiin . Poliisi pysäytti kaupunginrajalla olevassa tarkistuspisteessä(niitä on lähes kaikkien kaupunkien sisä-ja ulosmenoväylillä). Passini tarkastettuaan kyseli määränpäätä. Mendozan mainittuani kierteli pyörääni ja ilmoitti ”no bueno Idea”. Perustelut: noin 100 km erittäin huonoa soratietä, pyörässäni kuluneet maantierenkaat ja pyörän päällä liian paljon tavaraa.
Kohtuullisen majapaikan löydettyäni alkoi vaihtoehtojen harkinta; Joko ajan takaisin Zapalan kautta Neugeniin (390km) ja sieltä sitten Mendozaan(780km), tai sitten jatkan ja ”ajelen hiljaa ja varovasti”.
Takaisin kääntymisessä olisi ollut pitkän matkan lisäksi vahvasti luovuttamisen tuntua, joten päätin vielä kerran testata Ruta 40- hiekkatieosuuden ja sen ,mitä olin kesäkuun endurokoulutuksesta oppinut.
Levottomasti nukutun yön jälkeen lähdin liikkeelle. Alku oli erittäin mutkaista asfalttitietä, jonka vuoristo-osuuden jyrkät mutkat olivat todella vaarallisia, koska niissä kohdin oli runsaasti irtosoraa . Sitten alkoi soratieosuus ja tuttu ohjauksen vispaus. Reippaalla kaasunlisäyksellä aikaansaatu lievä keulimisvaikutus lopetti vispaamisen, mutta samalla nousi vauhti tuntuvasti.
Sitten eteen tuli yllättäen pehmeän hiekan osuus , ja ensimmäinen vähältä piti kaatuminen.
Tuon 100km:n soratieosuuden jälkeen asfalttiosuudelle kaasutti huojentunut ja erittäin väsynyt motoristi. Tuolloin ajattelin, että ”no niin, selätinpä sinut”. Voitontunne oli kumminkin ennenaikaista. Nyt alkoi hyväpintainen ja luotisuora tieosuus, joka halkoi suunnattomia aavikoita. Mutta tällä osuudella puhalsi saatanallinen tuuli, jonka seurauksena pää heilui yhtä hervottomasti kuin vastasyntyneellä. Tuuli oli tempoilevaa ja vaihtoi suuntaa. Yritin löytää sopivaa ajonopeutta, hiljaa ajaminen oli varsinaista kiemurtelua, todella kovaa ajaen pyörä kulki melko suoraan, mutta pientareilla vilahtelevat lammaslaumat saivat senkin tuntumaan turvattomalta. Turvallisimman tuntuiseksi suorilla tieosuuksilla osoittautui 120-140km/h. San Rafaeliin saavuin niska kipeänä 31C:n lämpötilassa. Löydettyäni majapaikan tuntui ihoon liimautuneen ajoasun irrottelu ja ihan mukavalta.
Nämä kaksi ajopäivää tarjosivat paljon kauneutta katsottavaksi, ajamisen riemua ,hyväolontunteita ja mielen vapaata liitoa. Mutta mahtui näihin päiviin myös väsymistä, vaaranpaikkoja ja pelon väristyksiäkin.
Kuvia Ruta 40 maisemista sekä huojentuneesta matkamiehestä

Elämänmenoa Argentiinassa

Vähäisempi tien päällä olo ja kohentunut kielitaito ovat mahdollistaneet paikallisen elämänmenon seuraamisen sekä spontaanit kohtaamiset paikallisten ihmisten kanssa.
Yleismaailmallinen talouselämän kurjuus näkyy horjuttavan heiveröisen demokratian maita muita pahemmin . Ennestään korkeat työttömyysluvut ovat nousseet paikoitellen jopa 40%:iin, valtakunnallisesta keskiarvosta saa kovin erilaisia arvioita, mutta liikkuvat 20-30% välillä. Erityisen voimakkaasti on kasvanut nuorisotyöttömyys ja sen mukana nuorisorikollisuus. Ja rikollisuus ei ole mitään pikkunäpistelyä vaan raakaa ja suoraa toimintaa. Eilen katselin TV-uutisista valvontakameralle taltioitunutta myymäläryöstöä, jossa ryöstäjä ampui sekä henkilökunnan että kaksi asiakasta vain saadakseen alle sadan euron arvoisen kassan. TV-uutiset ylipäätään ovat kovin kotimaakeskeisiä ja rikoksia kuvataan yksityiskohtaisesti.
Kun työttömyyteen ja rikollisuuteen yhdistyvät poliittinen korruptio, petetyt vaalilupaukset ja taloudelliset väärinkäytökset, niin näistä on nyt syntynyt vakavia yhteiskunnallisia häiriöitä.
Buenos Airesissa ympäristöineen asuu noin 15 miljoonaa asukasta, joista 6 miljoonaa on argantiinalaisen asteikon mukaan köyhiä ja syrjäytyneitä. Tälle väestönosalle( ”pigueteros”) antamillaan vaalilupauksilla nykyinen presidentti Christina Kirchner tuli valituksi . Nykyinen taloudellinen tilanne ei ole kumminkaan mahdollistanut annettujen vaalilupausten pitämistä uusista työmahdollisuuksista ja paremmasta sosiaaliturvasta. Erikoista on myös se, että lupaukset koskivat vain niitä vaalipiirejä, joista kannatus tuli.
Tilannetta ei lainkaan paranna se, että presidentti näkyy itse vaurastuneen tuntuvasti virassa ollessaan. Ylipäätään politiikka näkyy olevan nopea tapa vaurastumiseen, ollut jo vuosisatoja.
Niin tai näin, niin mainittu väestönosa on helposti agiteerattavissa . Ja näin on nyt käynyt Buenos Airesissa. Noin viikko sitten alkoivat massiiviset mielenosoitukset ja lakot,jotka pysäyttivät Buenos Airesiin johtavat valtaväylät ja metron, minkä seurauksena noin miljoona ihmistä ei päässyt työpaikalleen. Myös veden ja elintarvikkeiden jakelua on yritetty vaikeuttaa. Alkuun poliisi ei puuttunut lakkoihin ja mielenosoituksiin, mikä puolestaan lisäsi mielenosoittajien ja lakkoilijoiden rohkeutta ryhtyä kovempiin otteisiin.
Mielenosoittajat ja lakkoilijat ovat pyrkineen myös estämään hulinoista kriittisesti kirjoittavien lehtien ilmestymistä . Vasta myymälöiden j a tavarankuljetuksen ryöstely käynnisti poliisin toiminnan. Nyt TV:stä voi seurata poliiseja aseet käsissä jahtaamassa ja pidättämässä huligaaneja sekä kantavan varastelevia pikkupoikia kovaotteisesti poliisiautoihin.
Näyttää kumminkin siltä, että argantiinalaisten mielestä tämä kuuluu normaaliin elämänmenoon ja sen kanssa on tultava toimeen. Huolestuneimmat kumminkin pelkäävät, että Argentiina on luisumassa samaan kastiin, mihin useimmat Keski- Amerikan maat kuuluvat.
Hieman synkkäsävyisen raporttini vastapainoksi pistän kuvia kauniista maisemista.
Huomenna perjantaina matka jatkuu. Tämä 6 päivää kestänyt paikallaan olo on minulle kova suoritus!!

Kauniita maisemia ja kylmää kyytiä

Odoteltuani kolme päivää rauhallisessa ja idyllisessä Esquelin pikkukaupungissa sopivia ajokelejä valtasi mielen epämääräinen, mutta tuttu levottomuus. Vaikka päivät täyttyivätkin erilaisella ohjelma, niin päällimmäisenä ajatuksena oli odotella kovien tuulien ja sateiden loppumista. Niinpä 4. päivän aamulla paistoi aurinko ja tulin aamiaiselle puolittain jo ajovarusteisiin pukeutuneena. Respan neito sanoi ”demasiado frio para conducir con moto”.
Tästä kylmän kelin varoituksesta huolimatta ajattelin, ettei pidä liikoja vaatia ja lähdin liikkeelle lämpötilan ollessa +5C. Noustessani ylös vuorille laski lämpötila +1C:seen ja sen myötä vilunväreily muuttui tärinäksi tuulisessa maastossa. Nyt rupesi tuntumaan siltä, että olisi sittenkin pitänyt vaatia vielä lisäasteita.
Tuo kylmän tärinä muuttui runsaan tunnin ajon jälkeen pieneksi tuskanhieksi noustuani vielä ylemmäksi lumirajaan. Ensiksi tiellä rupesi olemaan vuorilta tippuneita jäälohkareita, sitten pikkuhiljaa räntää. Ajatus jäisistä kohdista mutkaisella vuoristotiellä ja jyrkistä pudotuksista tuntui harvinaisen epämiellyttävältä.
Hiljaa ajamalla tästäkin selvisi. Harmittavinta oli, ettei ollut mitään mahdollisuuksia pysähtyä kuvamaan uskomattoman kauniita maisemia. Nämä muutamat kuvat olen ottanut laskeutumisvaiheessa, jolloin uskalsin ajaa lumettomalle penkalle.
Päivän ajomatka oli noin 320km. Pienellä itsepsyykkauksella kylmyyden miellyttävyydestä matka meni loppujen lopuksi ihan mukavasti.
Nyt olen Barilochessa, jossa pääohjelmana on viikon tehokurssi espanjaa. Joten jääköön kilometritehtailu vähemmälle.
Bariloche sijaitsee Argentiinan järvialueella ja on ollut pitkään maan suosituimpia turistialueita. Suosio perustuu luonnon suomiin mahdollisuuksiin kaikkina vuodenaikoina. Nämä kuvat ovat matkan varrelta (Esquel- Bariloche) sekä Barilochesta.

Sunnuntaina ajelin melko tuulettomassa säässä Calafatesta Puerto San Julian:iin, matkaa kertyi 700 km.
Täällä Patagoniassa matkamotoristin on toimittava samoin kuin veneellä matkaavan; silloin mennään kun kelit suosivat. Alkuinnostuksessa vauhti tuppasi nousemaan, mutta ensimmäinen vähältä- piti kohtaaminen laaman kanssa säikäytti sen verran, että jatkoin etenemistä maisemankatseluvauhtia. Laama on hieman hirveä pienempi eläin, joten tien päällä kontaktointi päättynee molempien osapuolten kannalta huonosti.
Patagonian lämpötilat päivän mittaan vaihtelevat tuntuvasti; sunnuntaina 8-23C:n välillä. Saapuessani San Julianiin oli melko lämmintä, lähtiessäni pari tuntia myöhemmin kävelemään oli lämpötila laskenut 10C:een ja noussut kova tuuli. Lyhyeksi jäi aiottu kävelyreitti meren rannalla.
Maanantaina saavuin 560km ajon jälkeen Sarmientoon, jossa hankin lisää lämpökerrastoja.
Tiistain ajoreitti (480km)koostuikin pääosin ajamisesta Ruta 40 pitkin. Lähdöstä alkaen sain painiskella erittäin voimakkaan sivutuulen kanssa, joka silmänkantamattomilla tasangoilla puhalsi yhtä esteettömästi kuin avomerellä.
Pitkillä suorilla matkaa tein samalla kallistuskulmalla kuin tiukoissa mutkissa. Olematon liikenne mahdollisti keskellä tietä ajamisen, mikä antoi hieman pelivaraa , tuuli kun saattoi painaa pyörää pari metriä sivuun kulkusuunnassa ennen kuin ehti oikaista. Kartan merkinnöistä poiketen reitillä oli myös huonokuntoisia soratieosuuksia, jotka nostivat hien pintaan 8C:n lämpötilasta huolimatta. Saavuin Esquel:iin 480km:n ajon päätteeksi ja päätin pistää päälleni 1.kertaa Ruta 40-logolla varustetun paidan, jonka olin ostanut jo edellisellä kerralla. On sen eteen jo vähän kärsittykin!

Lähtöä odotellaan...

Calafateen paluun myötä mielen valtasi tuttu kihelmöinti ja sen myötä pieni malttamattomuus päästä nopeasti liikkeelle.
Koneesta laskeuduttuani hyytävä ilma hieman jäähdytti intoilua, mutta vastaanotto hotellissa oli sitäkin lämpimämpi.
Pyöräkin löytyi seuraavan päivänä, säilytyspaikkana oli ollut pieni puusepän verstas. Pyörä oli laitettu ilman peitettä puuhiomakoneen viereen, joten se oli tietysti paksun puupölyn peitossa. Toinen sivulaukku löytyi pienen etsiskelyn jälkeen. Puusepät olivat ottaneet sen käyttöönsä työkalulaatikoksi.
Kaikki oli valmiina 31.10 aamuista lähtöä varten. Malttamattomuus takasi hyvin valvotun yön ja oli runsaasti aikaa kuunnella tuulen vinkumista nurkissa. Lähtiessäni aamiaiselle oli lämpötila +6, mutta tuulen voimakkuus 14m/s. Luetettavien sääennusteiden saanti on yllättävän hankalaa, eri lähteet tarjoavat arvioita, jotka poikkeavat useilla asteilla. Pyörän selässä nämä erot vielä kertaantuvat.
Hotelliväen neuvo oli, etten lähtisi. Tähänastiset kokemukset ovat osoittaneet, että näitä neuvoja kannattaa noudattaa. Suunniteltu päivämatka oli ajaa Calafatesta Rio Gallegos –nimiseen rannikkokaupunkiin. Tie kulkee tunturimaisesti kumpuilevassa puuttomassa maastossa ja matkaa olisi ollut hieman yli 300km. Tällä tieosuudella ei juuri taajamia ole, joten kylmyyden iskiessä ei lämmittelypaikkaa löydä. Ja kylmää kyytiä olisi ollut luvassa, kun tuulesta johtuen lämpötilavaikutukseksi ilmoitettiin -1C. Ja toiseksi, kova tuuli tekee ajamisesta erittäin raskaan, koska pyörä pitää ohjata olan takaa tiellä pysymiseksi. Korkea enduro-pyörä kuskeineen ja tavaroineen tarjoaa runsaasti ”purjepinta-alaa”.
Mutta ehkä huomenna sunnuntaina…Optimistisempi ennuste näyttää aurinkoa j a+12C päivälämpötilaa , pessimistisempi +7C ja pilvistä. Maantaina ja tiistaina taasen on vesisadetta luvassa.

Jatko-osa käynnistyy

Tammikuussa 2009 lähdin suorittamaan PanAmerica -matkaa Argentiinasta Alaskaan, tavoitteena laivata pyörä noin 33000km:n ajon jälkeen kesäkuussa Alaskasta Suomeen. Vahvan seikkailuhengen valtaama mieli ei riittävästi rekisteröinyt tiedostettujen riskien jarruttavia voimia ja kävi niin kuin kävi, Patagonia opetti. Euforinen matkanteko moottoripyörällä vaihtui hitaaseen kyynärsauvakävelyyn ja rauhattomaan oleiluun.

Tähänastiset kokemukset ovat kypsyttäneet pieneen asennemuutokseen; päämäärähakuisen suorittamisen sijasta pyrin vain matkalla olemiseen. Tarkoitukseni on ajella etelästä pohjoiseen ilman aikataulua ja täsmällistä ajoreittiä. Improvisoiden sään ja tunnelmien mukaan. Oppia nauttimaan vapaudesta vaatii yllättävän paljon totuttelua!

Näillä näkymin starttaan El Calafatesta loka-marraskuun vaihteessa siitä riippuen, kuinka nopeasti saan pyöräni ajokuntoon ja mitkä ovat ajokelit. Tällä hetkellä siellä ei vielä montaa lämpöastetta ole.

Joten nautitaan vielä hetken Buenos Airesin lämpimistä keleistä ja vilkkaasta katuelämästä.

Tuli tauon paikka

Täällä Montevideossa on ollut aikaa paitsi kuljeskeluun, niin myös pieniin pohdintoihin, mm. matkustamisesta.
Elämän päämatkaa kehdosta hautaan useimmat meistä haluavat rikastuttaa hieman pienemmillä matkoilla. Perinteisillä lomamatkoilla useimmiten etsitään lepoa , virkistystä , erilaisia nautintoja ja irtiottoja arjesta. Ja hyvä niin.
Mutta sitten on toisenlaisiakin matkoja, niitä, joilla tehdään matkaa myös syvälle omaan sisäiseen maailmaan. Näillä matkoilla matkalaista ei hemmotella laisinkaan.
Elämykset syntyvät oman rajallisuuden kohtaamisesta , miellyttävistä ja ikävistä yllätyksistä, mukautumisesta siihen todellisuuteen, mistä itsensä kulloinkin löytää.
Näiden matkojen mausteeksi tarvitaan myös yksinäisyyttä, alavireisiä hetkiä ja niitäkin päiviä, jolloin kaikki mahdollinen menee totaalisesti pieleen.
Näille matkoille lähtiessään on matkalaisen siirryttävä matkan ajaksi oman elämänsä näytelmässä näyttämöltä katsomoon ihmettelemään outoa koheltajaa , joka väittää olevansa ”minä”. Siellä parrasvaloissa se ”minä” on ymmällään huolineen ja murheineen, sillä niitähän ei matkalainen mukaansa tarvitse.
Näytelmän edetessä matkan muodossa matkalainen havahtuu jossain vaiheessa ihmettelemään näyttämösavuina ilmaan haihtuneita huoliaan. Ja nekin ongelmat, joilla jokin olemassaolon oikeutus on ollut olevinaan, näyttävät kutistuneen käsittämättömän pieniksi.
Kun matkamies/nainen on näin jättänyt osan itsestään pois matkasta, niin on hän samalla raivannut tilaa sielunmaisemiinsa jollekin uudelle; mahdollisesti kasvaneelle suvaitsevaisuudelle, moniarvoisuudelle, nöyryydelle, kiitollisuudelle. Ja kokenut runsaasti Carpe Diem elämyksiä.
Näillä tuliaisilla matkalainen haluaa tehdä paluuta elämänsä näyttämölle voidakseen uusin voimin jatkaa päämatkaa.
Omalta osaltani olen tänään sitä matkakokemusta rikkaampi, kun kaikki menee totaalisesti pieleen, ja vähän enemmänkin. Aamusta alkaen ravasin vastoinkäymisestä toiseen, ikävyysasteen aina kasvaessa. Mainittakoon vain takaiskuista kovin.
Menin lääkärille saadakseni vapautuksen jalkatuen käytöstä ja puoltolauseen ajokunnosta.
Vaan karu oli lääkärin raportti: vammani oli Argentiinassa pahasti aliarvioitu ja siten myös liian heppoisesti hoidettu. Olisi pitänyt kipsata heti alusta alkaen, joten nyt sitten kipsattiin. Kuvitelmani 3 viikon ajotauosta vaihtui kolmen kuukauden todellisuuteen. Ja todennäköiseen leikkaukseen. Lopuksi vielä piikki vatsaan ja pillereitä kurkkuun . Olisi kuulemma ko. kuuri pitänyt antaa heti onnettomuuden jälkeen.
Nyt tämän blogin ylläpitoon tulee nyt sitten pieni tauko, kun käväisen kotona ajokuntoa palauttelemassa. Kaatumisessa myös oikea käsi vammautui siten, että kaikki sormet eivät komentoja tottele. Se vaan jäi isomman vamman varjoon. Jarrukäsi on nyt myös saatava kuntoon ennen matkan jatkumista .

Tämän matkani 1. neljänneksen kokemuksista en luopuisi mistään hinnasta. jonkinlainen hinta tietysti tämä loukkaantuminenkin oli. Mutta monelle tätä reittiä matkanneelle yksinäiselle motoristille on käynyt paljon huonomminkin. Ja matkatauostahan vain on kysymys. Pyörä jää nyt sitten Patagoniaan odottelemaan.
Oppia tuli tällä kertaa kantapään sijasta murtuneen sääriluun kautta. Loppumatka tulee näyttämään , kuinka hyvin oppia osaan hyödyntää.

Hyvän elämän ohjeita ja teesejä on itselleen helppo laatia , joskus niiden kestävyyttä on syytä koitella. Nyt siihen tuli tilaisuus. Elämä on tässä ja nyt. Ja hyvä niin.

rauhallisia välipäiviä, espanjan opiskelua ja pieniä pohdintoja

Kun Calafate:sta matkasuunnitelmasta poiketen tulikin aiottua pitkäaikaisempi oleskelupaikka, niin päätin parantaa espanjan osaamista yksityisopettajan avustuksella.
Roberton, 54-vuotiaan elämäntaiteilijan kanssa vietin päivittäin pari tuntia. Hän osoitti alkuun kohtuutonta yliarvostusta osaamiseni suhteen antamalla Kafkan espanjankielisen teoksen oppikirjaksi(Informe para una academia y otros cuentos). Vaihdoin sen kumminkin ensimmäisen istunnon jälkeen perinteiseen oppikirjaan, jonka opettajani koki itselleen tylsäksi, kun ei syntynyt aasinsiltoja mielenkiintoisiin keskusteluteemoihin.
Eilen, viimeisen kerran pidimme 6-tuntiseksi venähtäneen opetushetken hänen kotonaan. Kielen opiskelu tapahtui makkaraa avotakassa grillaten , viiniä juoden ja toistemme taustoihin tutustuen.
Roberto kertoili elämästään ja sen virstanpylväistä. Lääketieteen 3-vuotiset opiskelut Argentiinassa olivat vaihtuneet amerikkalaiseen yliopistoon, jossa hän oli oli suorittanut bachelor –tutkinnon (science of economics). Ei sekään ollut miehen kutsumus ja lopulta hän erikoistui ”kastelujärjestelmä insinööriksi” työskennellen vuosia mm. Brasiliassa, josta hän ensimmäisen vaimonsakin löysi. Tämä vaimo vaihtui jossain vaiheessa kotimaiseen, argentiinalaiseen. Kummastakin liitosta hänellä on tyttäret. Jotka tuntuivat äidin ohella olevan hänelle tärkeimmät ihmiset.
Keskusteltuani lounaan aikana hetken Venla-tyttäreni kanssa , ryhtyi hän haikeudella muistelemaan kesää( siis tammikuuta), jolloin hänen tuolloin 13-vuotias tyttärensä oli tullut isäänsä tapaamaan. Brasilian lämpimissä osissa asuva tyttö oli tottunut uimaan lähes 30-asteisissa vesissä. Calafatessa sattui olemaan poikkeuksellisen lämmin päivä, lähes 30C:tta. Mutta vesi Argentina-järvessä oli silti vain 5C johtuen järvessä olevista lukuisista erikokoisista jäälohkareista, jotka olivat jäätiköstä lohjenneet.
Varoittelusta huolimatta oli tytär 13-vuotiaan ”minä en tarvitse neuvoja”-asenteella hypännyt laiturin nokasta jäiseen veteen, kuten kotona Braziliassa. Kuulemma vieläkin kylällä muistetaan tytön järven yli kantautuneet kauhunkiljaisut.
Robertin elämässä tuntuivat tapahtumat olleen onnellisia ja monet koetut vastoinkäymisetkin olivat myöhemmin osoittautuneet hyvien asioiden esiasteiksi.
Nyt hän odotti malttamattoman äitinsä vierailua. Kinaa kuulemma syntyy vain siitä, että yli 8-kymppinen äiti haluaa kivuta kuvassa näkyviä kapeita kierreportaita nukkumaan poikansa lähelle.
Roberton ennen esteenä ei ole vaatimaton asuminen tai kädestä suuhun eläminen. Aina koittaa viikonloppu, jolloin tavataan ystäviä, mennään ratsastamaan, grillaamaan nuotiolla ja viiniä juomaan. Kesäisin hänen hevosensa on vaatimattoman kodin edessä liekassa ja työntää aamulla päänsä avoimesta ikkunasta ja hirnahtamalla herättää hänet. Hän elää tässä ja nyt ja on sinut menneisyytensä kanssa.
Mutta pitkä lounas jatkui ja tunnelma kohosi talouskokoa olevan viinipullon hupenemisen myötä( 1,5 l, hinta noin euron). Mutta niin kuin elämässä valitettavan usein käy, hyviin hetkiin haluavat myös ongelmat osallistua. Matkoilla on tullut tavaksi refleksin omaisesti tunnustella lompakkotaskua, niin nytkin.
Tyhjä!
Muistin varmasti kaivaneeni taksiimaksun lompakosta, joten Roberto ampaisi makkaranpalaa kakoen taksiasemalle. Siellä hän hälytti ajossa olleen taksin asemalle. Ja kun lompakkoa ei löytynyt, jäi kuski levittelemään käsiään ja Roberto palasi surullisen näköisenä.
Syöksyin lievää voimakkaammassa paniikissa keppien kanssa koheltaen tielle. Ja kas, siellä lompakkoni odotti poimijaansa. Näytin sitä välittömästi ikkunasta roikkuneelle Robertolle. Kun tulin sisälle, oli uusi talouspullo jo pöydässä onnellista tapausta juhlistamaan . Viinin väri , tuoksu ja maku olivat nyt parempia kuin useimmissa maistamissani ranskalaisissa grand cru-viineissä!
________________________

Näissä kuvissa on miehen kotitalo kokonaisuudessaan. Kahteenkymmeneen neliöön mahtuu kaikki hänen tarvitsemansa: olohuone, keittiö, WC ja nukkumaparvi. Keittiön kaapin virkaa toimitti autotallihyllykkö, jossa oli myös miehen niukka työkaluvarasto öljypurkkeineen. Jääkaappia ja TV:tä hänellä ei ole. Juokseva vesi on , muttei vessan pyttyä(reikä lattiassa toimitti sitä virkaa).
Lämmöneristys oli yksinkertaisen ikkunalasin, ohuen oven ja eristämättömien seinien varassa. Ihmetellessäni selviytymistä heinäkuun 20 asteen pakkasissa, Roberto totesi maakaasua Patagoniassa riittävän lämpöä tuottamaan. Kun se on tolkuttomaan halpaa, niin hänen lämmityskulunsa talvikuukausina ovat noin viisi dollaria kuukaudessa,. Tällöin ei ole tarvetta investoida kallisiin eristerakenteisiin. Arvioin hänen kotinsa lämmitysenergian kulutuksen kW:na ylittävän isokokoisen suomalaisen omakotitalon kulutuksen.
Talvella kuulemma tosin tulee usein katkoksia kaasutoimituksissa, jolloin sisälämpötila laskee lähelle ulkoista. Mutta patagonialainen on tottunut tällaisestakin selviytymään.
Kuvan merinäkymä aukeaa hänen olohuoneestaan. Suomessa näkyvän arvo olisi monikymmenkertainen Roberton taloon verrattuna.

Kämpille palasin keppien varassa keinahdellen. Runsas viinin kulutus aiheutti tuntuvaa sivuttaishuojuntaa. Ymmärrettävästi olin torjunut Roberton ehdotuksen taksin ottamisesta. Runsas viininjuontikaan ei ollut poistanut nolouden tunnetta viattoman taksimiehen syyllistämisestä.
Noin 1,5 km:n matkasta selvisin tunnissa ja siinä oli aikaa pohdiskella mm. sitä, miten ihmisolennon sijoittuminen Maslowin tarvehierarkian eri tasoille korreloi hänen onnellisuuteensa. Voisiko olla niin, että onnettomimmat löytävät ylimmältä ja alimmalta tasolta?
Ehkei ole lainkaan huonompi ajatus yltäkylläisyydestä kärsivälle ihmiselle yrittää – vaikkapa vain kokeilumielessä -laskeutua minuuttaan pohdiskelemasta toteuttamaan itseään päivittäisten pienten tekojen kautta. Työstämään unelmia toteuttamiskelpoisiksi suunnitelmiksi . Arvostamaan myös niitä päivittäisiä hetkiä, kun perustarpeet tulevat tyydytetyksi. Eikö se juuri ole elämistä tässä ja nyt?
Mennyt on mennyttä ja tulevaisuuttaan ei ole ihmisen suotu hallita. Ehkä se elämän harmonia, joka koostuu synkkien ja iloisten sävelten sopusoinnusta,on lähempänä kuin huomaakaan. Tuskin se löytyy sellaisen minäkuvan tavoittelusta, jota ei ole olemassakaan.

Jäätikön patarumpukonsertti, RUTa 40, ihmisiä tienpientareilla, tilapäinen siirtyminen hitaampaan etenemiseen

Lähellä Calafate:a oleva Perita Morenon jäätikkö tuottaa mieleenpainuvia audiovisuaalisia elämyksiä. Ikijäätikkö aivan viheralueen tuntumassa on valoheijastuksineen vaikuttavan näköinen, kuten myös ääniefektit. Lämmön vaikutuksesta jää halkeilee kumeita tykinlaukauksia muistuttavilla äänillä, joille ympäröivät vuoret antavat mahtavan kaikupohjan. Näitä räjähdysääniä seuraa lohjenneitten jäälohkareiden aiheuttama sirinä ja helinä. Luonnon konserttia parhaimmillaan!
Eilisen matka-ohjelman määränpäänä oli Perito Morenon kaupunki, joka on 630 km pohjoiseen Ruta 40 pitkin. Mutta Ruta 40 päätti näyttää olevansa maineensa veroinen. Maineen ylläpitäminenhän vaatii sitä pönkittäviä tapahtumia.
Motoristin sääriluun murtaminen sopii tähän tarkoitukseen oikein hyvin.
Ruta 40:n dirty road –osuuden alettua totesin sen kuivaksi, mutta kahden ajouran välissä ja ulkopuolella oli runsaan 10cm:n paksuinen sorakerros. Se koostui viiriäisen munia hieman pienemmistä , mutta pyöreistä kivistä taaten erinomaiset rullalaakeri ominaisuudet.
Raivoisista tuulista kuuluisa tie ei pettänyt mainettaan tälläkään kertaa. Noin 20 km:n ajon jälkeen väkevä tuulenpuuska riuhtaisi pyörän soralle. Yritin pelastusta kaasua lisäämällä, mutta pystyyn nousemisesta myöhästyin. Seisoma-asento olisi epäilemättä ollut oikeaoppinen ajoasento alusta alkaen, mutta kova tuuli ei siihen rohkaissut. Reippaasta vauhdista huolimatta pyörä alkoi rajusti heittelehtiä ja päätyi vaakasuoraan asentoon tien pinnalle.
Noustessani tieltä pystyyn oli ensimmäinen ajatus ”matka jatkuu, perkele”. Ajatus muuttui kumminkin toiseksi, kun huomasin vain toisen jalan kantavan. Yksijalkaiset pyörän nostoyritykset olivat tuomittuja epäonnistumaan. Apua ilmaantui hetken odoteltuani ja niinpä matelin pyörällä takaisin asfalttiosuudelle.
Murtunut sääriluu ei vielä kovin voimakkaasti viestinyt olotilastaan, joten kävin tienposkessa rajua jaakobin painia, mihin suuntaan matkaisin. Unelmista luopuminen syö miestä, enkä ollut täysin luopunut uudesta yrityksestä.
Siinä pyöriessäni tummansävyisissä mietteissä putkahti paikalle päinvastaisesta suunnasta matkaa tehnyt bemaristi. Iloinen veikkonen pysähtyi . Hän osoittautui kanadalaiseksi, jolla oli perulainen äiti, italialainen isä, ja argentiinalainen rakastettu….
Kerroin kaatumisestani ja hän totesi kaatuneensa vain kaksi kertaa tällä tieosuudella. Eikä mikään paikka ollut mennyt rikki, kuten oli tapahtunut Chilessä, jossa häneltä oli olkavarsi murtunut. Hän oli yöpynyt tienvarressa, mutta ei ollut saanut nukuttua syystä , joka kohta selvisi. Hänellä ei ollut kiire mihinkään ja rauhallista jutustelua riitti, kuten kaikilla muillakin tähän heimoon kuuluvilla . . Hän vaistosi ”jaakobinpainini” ja totesi , että luota sisäisin ääniisi ja luovuta.
Hän oli ollut tien päällä yli vuoden ja oli löytänyt elämänsä rakkauden Buenos Airesissa. Sinne matkamies oli jäänyt kolmeksi kuukaudeksi.
Ja tästä hänellä oli kova tarve puhua. Iloisen ja elämänmyönteisen ilmeen takana piilevä surullisuus sai muodon. Eilen hän oli saanut rakkaaltaan meilin, jossa tämä kertoi löytäneensä uuden poikaystävän, joka oli vielä kuulemma erityisen pätevä lemmen töissä. Erityisesti jälkimmäisestä hän soimasi itseään, kun oli mennyt asiaa kysymään toisenlaista vastausta toivoen.
Miten lohduttaa tätä iloisen surullista nuorta miestä?
Päädyin aktiiviseen ja myötäelävään kuunteluun. Toivon onnistuneeni yhtä hyvin kuin hän tukiessaan luopumispäätöstäni. Vaihdoimme sähköpostiosoitteet, voimakkaat kädenpuristukset ja miehekkäät olalle taputukset.
Matkata yksin moottoripyörällä maailman mantereita on myös vapaaehtoista mukautumista yksinäisyyteen. Se ei poista kumminkaan tarvetta purkaa sydäntään sitä painavista asioista. Se näyttää olevan helppoa tehdä oman lajin edustajalle, jota ei koskaan enää tule kohtamaan. Eikä näin ollen ole tarvetta harmitella kaikkein arimpien tuntojen paljastamista.
Jatkoin paluumatkaani ja jo hetken päästä tien toisella puolella olleet pitkänmatkalaiset tervehtivät ”muuliensa” vierestä siihen malliin , että halusivat jutella. Toinen oli chileläinen, isokokoinen ja tumma kaveri, jonka rosoisia kasvoja hallitsi valtava kyömynenä, kaverissa oli ilmeisesti intiaaniverta. Kaveri oli noin 50- kymppinen ja hänen pitkät rastaletittinsä valuivat hartioille jättäen näkyville jo pitkälle edenneen kaljuuntumisen. Jokaisen lauseensa hän aloitti ”ou man”.
Chileläinen oli kolme vuotta sitten ollut KTM 950:llä(joka oli kuulemma kuin nymfomaani huutaen koko ajan lisää ja lisää) matkaamassa ruta 40:tä, mutta matka oli liian kovan vauhdin takia päättynyt ulosajoon ja siihen, että miehen toinen jalka oli sojottanut taaksepäin. Nyt 16 rautaniitillä vahvistetun jalan turvin hän oli yrittämässä kesken jäänyttä urakkaansa uudestaan, mutta hieman kesymmällä pyörällä( BMW 650 GS). Hänen elävä kuvauksensa jalkansa vääntymisestä sai minut salaa tarkistamaan, että vieläkö oikea jalkateräni sojottaa menosuuntaan. Kyllä sojotti.
Tuo chileläisen uudelleen yrittäminen on aika lohdullinen ajatus, miten vain onnistun myymään sen vaimolleni?
Toinen kaveri oli pienikokoinen, pisama-naamainen, vaaleatukkainen ja silmiään räpyttelevä uusseelantilainen, joka antoi vilkkaamman kaverinsa hoitaa puhumisen. Hänen kirjakielinen jutustelunsa jäi vähäiseksi. Harmitteli ottaneensa mukaan takalaukun, joka teki pyörästä huojakkaan sorateillä. Kaverin takalaukun koko oli vain murto-osa omastani.
Päivän loppu on mielenkiinnoton; palasin Calafate:een, istuin paikallisessa yleisessä sairaalassa 5 tuntia, tällä kertaa potilaana enkä papereita tuomassa. Ainoa mielenpainuva episodi oli makaaminen 3-hengen potilashuoneessa. Ennen minua siellä oli itsensä tiputukseen ryypännyt kaveri. Hetken kuluttua sinne tuli nuori neito kovasti valittaen. Sairaanhoitajan kehotuksesta hän riisui puseronsa paljastaen pulleat rinnat, joiden pitelemisessä pienenpuoleisilla rintaliiveillä oli vaikeuksia. Hetken kuluttua huoneeseen ilmaantui neidon poikaystävä, joka alkoi rähjätä tyttöystävänsä katselusta. Mielestäni letkuissa koriseva kaveri ei muodostanut vakavaa uhkaa. Ja minua taasen luontainen ujouteni esti katselemasta.. Paikalle tullut sairaanhoitaja heitti kaverin ulos huoneesta. Poikaystävänsä kohtelusta suivaantunut neito lopetti valittamisen, veti puseron päällensä ja häipyi sairaanhoitajaa sättien.
Sairaalasta poistuessani sain röngtenkuvat kainaloon, oikean jalan jäykistetyn bootsin, kainalokepit ja läjän pillereitä.
Nyt on vain totuttava ajatukseen, että matkaa tehdään 2-3 viikkoa kahden kainalosauvan eikä renkaan varassa.
Päivä ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan, mutta matkaelämyksen harmonia vaatii myös vastoinkäymisiä; ilman niitä hyviä hetkiä ei tunnista hyviksi.
Lohdutan itseäni yhdellä oluella, vaikka pitikin olla vesipäivä.