Jäätikön patarumpukonsertti, RUTa 40, ihmisiä tienpientareilla, tilapäinen siirtyminen hitaampaan etenemiseen

Lähellä Calafate:a oleva Perita Morenon jäätikkö tuottaa mieleenpainuvia audiovisuaalisia elämyksiä. Ikijäätikkö aivan viheralueen tuntumassa on valoheijastuksineen vaikuttavan näköinen, kuten myös ääniefektit. Lämmön vaikutuksesta jää halkeilee kumeita tykinlaukauksia muistuttavilla äänillä, joille ympäröivät vuoret antavat mahtavan kaikupohjan. Näitä räjähdysääniä seuraa lohjenneitten jäälohkareiden aiheuttama sirinä ja helinä. Luonnon konserttia parhaimmillaan!
Eilisen matka-ohjelman määränpäänä oli Perito Morenon kaupunki, joka on 630 km pohjoiseen Ruta 40 pitkin. Mutta Ruta 40 päätti näyttää olevansa maineensa veroinen. Maineen ylläpitäminenhän vaatii sitä pönkittäviä tapahtumia.
Motoristin sääriluun murtaminen sopii tähän tarkoitukseen oikein hyvin.
Ruta 40:n dirty road –osuuden alettua totesin sen kuivaksi, mutta kahden ajouran välissä ja ulkopuolella oli runsaan 10cm:n paksuinen sorakerros. Se koostui viiriäisen munia hieman pienemmistä , mutta pyöreistä kivistä taaten erinomaiset rullalaakeri ominaisuudet.
Raivoisista tuulista kuuluisa tie ei pettänyt mainettaan tälläkään kertaa. Noin 20 km:n ajon jälkeen väkevä tuulenpuuska riuhtaisi pyörän soralle. Yritin pelastusta kaasua lisäämällä, mutta pystyyn nousemisesta myöhästyin. Seisoma-asento olisi epäilemättä ollut oikeaoppinen ajoasento alusta alkaen, mutta kova tuuli ei siihen rohkaissut. Reippaasta vauhdista huolimatta pyörä alkoi rajusti heittelehtiä ja päätyi vaakasuoraan asentoon tien pinnalle.
Noustessani tieltä pystyyn oli ensimmäinen ajatus ”matka jatkuu, perkele”. Ajatus muuttui kumminkin toiseksi, kun huomasin vain toisen jalan kantavan. Yksijalkaiset pyörän nostoyritykset olivat tuomittuja epäonnistumaan. Apua ilmaantui hetken odoteltuani ja niinpä matelin pyörällä takaisin asfalttiosuudelle.
Murtunut sääriluu ei vielä kovin voimakkaasti viestinyt olotilastaan, joten kävin tienposkessa rajua jaakobin painia, mihin suuntaan matkaisin. Unelmista luopuminen syö miestä, enkä ollut täysin luopunut uudesta yrityksestä.
Siinä pyöriessäni tummansävyisissä mietteissä putkahti paikalle päinvastaisesta suunnasta matkaa tehnyt bemaristi. Iloinen veikkonen pysähtyi . Hän osoittautui kanadalaiseksi, jolla oli perulainen äiti, italialainen isä, ja argentiinalainen rakastettu….
Kerroin kaatumisestani ja hän totesi kaatuneensa vain kaksi kertaa tällä tieosuudella. Eikä mikään paikka ollut mennyt rikki, kuten oli tapahtunut Chilessä, jossa häneltä oli olkavarsi murtunut. Hän oli yöpynyt tienvarressa, mutta ei ollut saanut nukuttua syystä , joka kohta selvisi. Hänellä ei ollut kiire mihinkään ja rauhallista jutustelua riitti, kuten kaikilla muillakin tähän heimoon kuuluvilla . . Hän vaistosi ”jaakobinpainini” ja totesi , että luota sisäisin ääniisi ja luovuta.
Hän oli ollut tien päällä yli vuoden ja oli löytänyt elämänsä rakkauden Buenos Airesissa. Sinne matkamies oli jäänyt kolmeksi kuukaudeksi.
Ja tästä hänellä oli kova tarve puhua. Iloisen ja elämänmyönteisen ilmeen takana piilevä surullisuus sai muodon. Eilen hän oli saanut rakkaaltaan meilin, jossa tämä kertoi löytäneensä uuden poikaystävän, joka oli vielä kuulemma erityisen pätevä lemmen töissä. Erityisesti jälkimmäisestä hän soimasi itseään, kun oli mennyt asiaa kysymään toisenlaista vastausta toivoen.
Miten lohduttaa tätä iloisen surullista nuorta miestä?
Päädyin aktiiviseen ja myötäelävään kuunteluun. Toivon onnistuneeni yhtä hyvin kuin hän tukiessaan luopumispäätöstäni. Vaihdoimme sähköpostiosoitteet, voimakkaat kädenpuristukset ja miehekkäät olalle taputukset.
Matkata yksin moottoripyörällä maailman mantereita on myös vapaaehtoista mukautumista yksinäisyyteen. Se ei poista kumminkaan tarvetta purkaa sydäntään sitä painavista asioista. Se näyttää olevan helppoa tehdä oman lajin edustajalle, jota ei koskaan enää tule kohtamaan. Eikä näin ollen ole tarvetta harmitella kaikkein arimpien tuntojen paljastamista.
Jatkoin paluumatkaani ja jo hetken päästä tien toisella puolella olleet pitkänmatkalaiset tervehtivät ”muuliensa” vierestä siihen malliin , että halusivat jutella. Toinen oli chileläinen, isokokoinen ja tumma kaveri, jonka rosoisia kasvoja hallitsi valtava kyömynenä, kaverissa oli ilmeisesti intiaaniverta. Kaveri oli noin 50- kymppinen ja hänen pitkät rastaletittinsä valuivat hartioille jättäen näkyville jo pitkälle edenneen kaljuuntumisen. Jokaisen lauseensa hän aloitti ”ou man”.
Chileläinen oli kolme vuotta sitten ollut KTM 950:llä(joka oli kuulemma kuin nymfomaani huutaen koko ajan lisää ja lisää) matkaamassa ruta 40:tä, mutta matka oli liian kovan vauhdin takia päättynyt ulosajoon ja siihen, että miehen toinen jalka oli sojottanut taaksepäin. Nyt 16 rautaniitillä vahvistetun jalan turvin hän oli yrittämässä kesken jäänyttä urakkaansa uudestaan, mutta hieman kesymmällä pyörällä( BMW 650 GS). Hänen elävä kuvauksensa jalkansa vääntymisestä sai minut salaa tarkistamaan, että vieläkö oikea jalkateräni sojottaa menosuuntaan. Kyllä sojotti.
Tuo chileläisen uudelleen yrittäminen on aika lohdullinen ajatus, miten vain onnistun myymään sen vaimolleni?
Toinen kaveri oli pienikokoinen, pisama-naamainen, vaaleatukkainen ja silmiään räpyttelevä uusseelantilainen, joka antoi vilkkaamman kaverinsa hoitaa puhumisen. Hänen kirjakielinen jutustelunsa jäi vähäiseksi. Harmitteli ottaneensa mukaan takalaukun, joka teki pyörästä huojakkaan sorateillä. Kaverin takalaukun koko oli vain murto-osa omastani.
Päivän loppu on mielenkiinnoton; palasin Calafate:een, istuin paikallisessa yleisessä sairaalassa 5 tuntia, tällä kertaa potilaana enkä papereita tuomassa. Ainoa mielenpainuva episodi oli makaaminen 3-hengen potilashuoneessa. Ennen minua siellä oli itsensä tiputukseen ryypännyt kaveri. Hetken kuluttua sinne tuli nuori neito kovasti valittaen. Sairaanhoitajan kehotuksesta hän riisui puseronsa paljastaen pulleat rinnat, joiden pitelemisessä pienenpuoleisilla rintaliiveillä oli vaikeuksia. Hetken kuluttua huoneeseen ilmaantui neidon poikaystävä, joka alkoi rähjätä tyttöystävänsä katselusta. Mielestäni letkuissa koriseva kaveri ei muodostanut vakavaa uhkaa. Ja minua taasen luontainen ujouteni esti katselemasta.. Paikalle tullut sairaanhoitaja heitti kaverin ulos huoneesta. Poikaystävänsä kohtelusta suivaantunut neito lopetti valittamisen, veti puseron päällensä ja häipyi sairaanhoitajaa sättien.
Sairaalasta poistuessani sain röngtenkuvat kainaloon, oikean jalan jäykistetyn bootsin, kainalokepit ja läjän pillereitä.
Nyt on vain totuttava ajatukseen, että matkaa tehdään 2-3 viikkoa kahden kainalosauvan eikä renkaan varassa.
Päivä ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan, mutta matkaelämyksen harmonia vaatii myös vastoinkäymisiä; ilman niitä hyviä hetkiä ei tunnista hyviksi.
Lohdutan itseäni yhdellä oluella, vaikka pitikin olla vesipäivä.