Kyllä Patagonia opettaa !

OK. I did it the hard way!
Koska oli selvää, että sorateitä tulen paljon ajamaan, niin päätin lisätä harjoittelua. Niinpä hankin jo eilen kartan, jonka myyjä väitti olevan 1cm= 10 km(kartasta ei löytynyt mittakaavaa). Tälle päivälle suunnittelemani soratieosuus näytti olevan noin 100km. Lähdettyäni Deseadosta tulinkin hetken kuluttua poliisiin tarkistuspisteelle ja samalla kysyin suunnittelemaani tieosuutta. Poliisi viittasi suoraan vasemmalle, josta lähti epämääräisen näköinen tien tapainen. Poliisi ilmoitti ”no,no”. Mutta kun pyöräni kumminkin ko. tielle käänsin, niin nuorelta poliisilta irtosi ”grazy man”.
Kuten päivä tuli osoittamaan, hän oli nuoresta iästään huolimatta melkoinen ihmistuntija.
Jo alkumetreiltä tie oli kuin suomalainen soratie lanauksen jälkeen sillä erolla, että irtikivikerros oli huomattavasti paksumpi. Etupää alkoi välittömästi vispata ja parin kilometrin päästä pysähdyin pohtimaan takaisinkääntymistä.
Mutta viisaus jäi miehen luonnolle alakynteen. Jatkoin matkaa , kunnes tie nousi ylemmäksi ja mahdollisti voimakkaan ja puuskaisen tuuleen osallistumisen kivilaakereilla taiteiluun. Piruetteja tehden ja vähältä piti tilanteita kokien matka jatkui. Koitin löytää sopivaa ajonopeutta. Mutta tien mutkittelun ja pitkien jarrutusmatkojen johdosta päädyin ajelemaan 50-70km/h. Noin kolmen tunnin raskaan ajon jälkeen pysähdyin ja katsoin trippimittaria; 117km! Eikä mitään merkkejä tien yhtymisestä asfalttitiehen. Katselin karttaa ymmärryksen siitä kasvamatta, ja niinpä päätin ottaa esille maantieosuuksien karttani( kattaen koko Etelä- Argentiinan) ja totesin kauhukseni, että kartoissa oli sama mittasuhde 1cm=25km!
No, ehkä se tästä vielä paranee. Ei parantunut. Päinvastoin. Nyt alkoi rankkasateen pehmittämä tieosuus. Soratien pinnassa ollut lentohiekka oli tullut erittäin niljakkaaksi ja pienikin kaasunlisäys johti takapyörän irtoamiseen. Edessä oli loiva nousu, ja takapyörä suti kuin jäärinnettä ajettaessa.
Pääsin kuin pääsinkin ylös asti ja alkoi laskeutuminen. Mutta ennen minua mäkeä oli laskenut valtaisat vesimassat tehden ajouran suuntaisia syviä vakoja. Alkuun onnistuin taiteilemaan näitten vakojen harjalla.
Mutta kuten me kaikki paljon Aku Ankkaa lukeneet tiedämme, niin jossain vaiheessa sen Hannu Hanhenkin tuuri pettää. Niin kävi minullekin, pyörä luiskahti alamäessä syvään rakoon. Hetken näytti siltä, että rako loppuu, mutta se tekikin käännöksen vasemmalle.
Ja minä jatkoin matkaa suoraan runsaan kymmenen metriä, mutta ilmassa . Pyörä tuli perässä jääden onneksi hieman kauemmaksi. Ilmalennon aikana judon harrastamisajoilta opitut ohjeet turvallisesta laskeutumisesta tulivat selkäytimestä tietoisuuteen. Mutta 40 vuoden harjoittelemattomuus kostautui vajaana suorituksena; äkkipysähdys tuotti hetkellisiä hengitysvaikeuksia.
Olon hieman tasaannuttua saatoin kartoittaa tilannetta. Ei fyysisiä vaurioita, mutta silmälasit menivät rikki. Onneksi matkassa on aurinkolasit, joten sopii toivoa kovaa aurinkopaistetta siihen asti kunnes vaimo ja lapset tulevat Uruguay:hin.
Matka ei etene keskellä tietä istuskellen, jolloin siirryin katselemaan pyörän vaurioita. Toinen lisävalo retkotti surullisen näköisesti johdon päässä , peili oli vääntynyt ja toinen takalaukku oli saanut uuden muodon, joka oli eri kuin laukun kannella. Alumiinilaukut on mitoitettu kestämään pyörän kaatumisia, mutta ei ilmalentoja. Koska tienpohja oli pehmeä niin kaatumaraudat upposivat tienpohjaan eivätkä toimineet , niin kuin oli tarkoitus.
Irrotin matkatavarat ja siirryin tienposkeen odottelemaan apuvoimia. Hieman tietysti mietitytti, kun 179km:n ajon aikana en ollut nähnyt yhtään autoa tai mitään muutakaan inhimillistä elonmerkkiä. Joten eiköhän kohta.
Mutta ei näkynyt lähes 3 tunnin odottelun aikaan, joten päätin ryhtyä nostoyritykseen. Lisäpainona pyörässä oli vielä yli 20 l polttoainetta sekä pyörän alla olevan alumiiniiniboxin sisältö. Eli ylöskammettava massa oli painoltaan hieman vajaa 300 kg.
Mutta kuten tiedämme, niin luoja on antanut ihmiselle noin 20-30% voiman lisäreservin tiukkoja paikkoja varten. Nyt nämä lisäprosentit tulivat tueksi vuosikymmenien aikana hankitulle lihaskunnolle ja pyörä nousi kuin nousikin pystyyn! Vähän aikaa oli näkö sumea.
Seuraava ongelma oli se, että pyörä oli kaatunut ”väärälle kyljelle”, eli pyörän ollessa pystyssä jalkatuki oli toisella puolella. Ei muuta kuin rauhallisesti kiertämään pyörää pitäen sen täysin keskiasennossa ja niinpä pääsin oikealla puolella. Mutta eihän sivutuki kantanut pehmeällä pinnalla, joten moottori käyntiin ja talutus kovemmalle pinnalle. Kehon tärinän asetuttua ryhdyin matkatavaroita kiinnittelemään ja vaurioita korjailemaan. Rautalangalla tein laukun pikakorjauksen, peilin väänsin suoraksi ja irronneen lisävalon narutin kiinni kaatumarautoihin.
Ilon tunne oli melkoinen nostaessani kytkintä.
Mutta sitä kesti vain vajaa 100m, jolloin kupera tienpinta suisti pehmeään tiensivuun ja takapyörä ryhtyi sutimaan painanteessa. Hetkessä renkaan kuvioit olivat täynnä liejua ja pito loppui siihen.
Talviajon kokemuksesta on se hyöty, että ymmärtää lopettaa sudittamisen ennen kuin pyörä on kardaaniakselia myöten liejussa. Nousin pyörän päältä ja yritin työntää moottorivedon tukena. mutta heikko oli saappaittenkin pito. Niinpä edessä oli pensaiden keruu matka. Helpolla ei maasto niistä luopunut ja haikeudella muistelin kotiin jäänyttä Letherman:a. Mutta rajusti kiskoen pensaita kertyi kumminkin sylillinen ja niitä parhaani mukaan tungin takapyörän eteen ja taakse. Ja pyörä nousi!
Jäljellä olevat 70 km olivat helvetillisiä. Niljakas mukamas-tie yritti jatkuvasti suistaa kulkijansa. Renkaissa ei ollut minkäänlaista pitoa ja vähän väliä tuli koko tien poikki meneviä lammikoita. Kun ei ollut jarrutuspitoa, niin kaasutin, koska arvelin paremmaksi kaatua lammikon toisella puolella kuin lammikossa. Kaatumisia ei tullut,mutta hauskuus oli kaukana.
Ensimmäinen ”elonmerkki” tuli noin 20 km ennen risteystä( josta alkoi asfalttitie) . Tienposkessa oli rengasrikon suistama auto akseleita myöten liejussa. Ja auton takana seisoi tukeva naisihminen kädet lanteilla tuiman näköisenä. Pysähdyin, pitäähän naista auttaa. Mutta mudasta auton takaa kömpikin pieni kokoinen mies synkkäilmeisenä. Ilmeisesti yläviistosta sateli kommentteja ja hyviä ohjeita.
Isännän kanssa keskustelua tapaillessani takapenkiltä kömpi pölmistyneen näköinen vanhempi mies. Ulkonäöstä päätellen vaimon isä. Mutta ukko oli tolkuttamassa humalassa, joten ei hänestä ollut auttajaksi.
Kävi selväksi, ettei minustakaan. Isäntä kumminkin kätteli ja oli ilmeisen mielissään, että olin edes pysähtynyt. Enpä olisi halunnut hänen kanssaan vaihtaa koettuja vastoinkäymisiä .
Asfalttitielle päästyäni i yrittivät mieleen tunkea ”mitä olisi voinut tapahtua ajatukset” ; entä jos olisinkin jäänyt jumiin pyörän alle? tai loukkaantunut pahasti? tai tullut odotus kylmässä yössä? vesi loppunut? Olin toki matkaa suunnitellessani varautunut siihen, että koko taivalta ei kaatumatta selviä. Mutta varautuminen ja kokeminen ovat kumminkin hieman eri asioita.
Kelaamisesta siirryin summeeraaman päivän tapahtumia tulevaa varten:
1. tämänkaltaisille(liikennöimättömille) tieosuuksille ei pidä lähteä yksin, 2. nopeaan ajoon tarkoitetut ajorenkaat toimivat asfalttitiellä, mutta eivät koetunkaltaisissa olosuhteissa (nappularenkaat alle seuraavassa huollossa), 3. raskaan enduron hallinta täyteen kuormattuna vaatii erittäin huonokuntoisilla teillä crossi- tai endurokokemusta , 4.kannattaa nöyrtyä kääntymään takaisin olosuhteiden muuttuessa liian riskipitoisiksi.
Viidettä ohjetta pystyin kutakuinkin noudattamaan; en panikoinut.
Kuudenneksi ja lopuksi; turvavarusteiden on oltava kunnolliset. Rukan ajoasun kunnolliset toppaukset ja erittäin tiukasti päässä istuva kypärä pelastivat suuremmalta loukkaantumiselta(lukuisia mustelmia ja kipeytynyttä olkapäätä lukuun ottamatta). Taisi sitä hannu hanhen tuuria kumminkin jonkin verran olla, kun käyn tänä iltana nukkumaan sängyssä enkä tienposkessa.
Palkitsen itseni yhdellä oluella , vaikka pitikin olla vesipäivä.
Kyllä Patagonia opetti!