lauantai 21. helmikuuta 2009

Tuli tauon paikka


Täällä Montevideossa on ollut aikaa paitsi kuljeskeluun, niin myös pieniin pohdintoihin, mm. matkustamisesta.
Elämän päämatkaa kehdosta hautaan useimmat meistä haluavat rikastuttaa hieman pienemmillä matkoilla. Perinteisillä lomamatkoilla useimmiten etsitään lepoa , virkistystä , erilaisia nautintoja ja irtiottoja arjesta. Ja hyvä niin.
Mutta sitten on toisenlaisiakin matkoja, niitä, joilla tehdään matkaa myös syvälle omaan sisäiseen maailmaan. Näillä matkoilla matkalaista ei hemmotella laisinkaan.
Elämykset syntyvät oman rajallisuuden kohtaamisesta , miellyttävistä ja ikävistä yllätyksistä, mukautumisesta siihen todellisuuteen, mistä itsensä kulloinkin löytää.
Näiden matkojen mausteeksi tarvitaan myös yksinäisyyttä, alavireisiä hetkiä ja niitäkin päiviä, jolloin kaikki mahdollinen menee totaalisesti pieleen.
Näille matkoille lähtiessään on matkalaisen siirryttävä matkan ajaksi oman elämänsä näytelmässä näyttämöltä katsomoon ihmettelemään outoa koheltajaa , joka väittää olevansa ”minä”. Siellä parrasvaloissa se ”minä” on ymmällään huolineen ja murheineen, sillä niitähän ei matkalainen mukaansa tarvitse.
Näytelmän edetessä matkan muodossa matkalainen havahtuu jossain vaiheessa ihmettelemään näyttämösavuina ilmaan haihtuneita huoliaan. Ja nekin ongelmat, joilla jokin olemassaolon oikeutus on ollut olevinaan, näyttävät kutistuneen käsittämättömän pieniksi.
Kun matkamies/nainen on näin jättänyt osan itsestään pois matkasta, niin on hän samalla raivannut tilaa sielunmaisemiinsa jollekin uudelle; mahdollisesti kasvaneelle suvaitsevaisuudelle, moniarvoisuudelle, nöyryydelle, kiitollisuudelle. Ja kokenut runsaasti Carpe Diem elämyksiä.
Näillä tuliaisilla matkalainen haluaa tehdä paluuta elämänsä näyttämölle voidakseen uusin voimin jatkaa päämatkaa.
Omalta osaltani olen tänään sitä matkakokemusta rikkaampi, kun kaikki menee totaalisesti pieleen, ja vähän enemmänkin. Aamusta alkaen ravasin vastoinkäymisestä toiseen, ikävyysasteen aina kasvaessa. Mainittakoon vain takaiskuista kovin.
Menin lääkärille saadakseni vapautuksen jalkatuen käytöstä ja puoltolauseen ajokunnosta.
Vaan karu oli lääkärin raportti: vammani oli Argentiinassa pahasti aliarvioitu ja siten myös liian heppoisesti hoidettu. Olisi pitänyt kipsata heti alusta alkaen, joten nyt sitten kipsattiin. Kuvitelmani 3 viikon ajotauosta vaihtui kolmen kuukauden todellisuuteen. Ja todennäköiseen leikkaukseen. Lopuksi vielä piikki vatsaan ja pillereitä kurkkuun . Olisi kuulemma ko. kuuri pitänyt antaa heti onnettomuuden jälkeen.
Nyt tämän blogin ylläpitoon tulee nyt sitten pieni tauko, kun käväisen kotona ajokuntoa palauttelemassa. Kaatumisessa myös oikea käsi vammautui siten, että kaikki sormet eivät komentoja tottele. Se vaan jäi isomman vamman varjoon. Jarrukäsi on nyt myös saatava kuntoon ennen matkan jatkumista .


Tämän matkani 1. neljänneksen kokemuksista en luopuisi mistään hinnasta. jonkinlainen hinta tietysti tämä loukkaantuminenkin oli. Mutta monelle tätä reittiä matkanneelle yksinäiselle motoristille on käynyt paljon huonomminkin. Ja matkatauostahan vain on kysymys. Pyörä jää nyt sitten Patagoniaan odottelemaan.
Oppia tuli tällä kertaa kantapään sijasta murtuneen sääriluun kautta. Loppumatka tulee näyttämään , kuinka hyvin oppia osaan hyödyntää.

Hyvän elämän ohjeita ja teesejä on itselleen helppo laatia , joskus niiden kestävyyttä on syytä koitella. Nyt siihen tuli tilaisuus. Elämä on tässä ja nyt. Ja hyvä niin.

lauantai 14. helmikuuta 2009

rauhallisia välipäiviä, espanjan opiskelua ja pieniä pohdintoja










Kun Calafate:sta matkasuunnitelmasta poiketen tulikin aiottua pitkäaikaisempi oleskelupaikka, niin päätin parantaa espanjan osaamista yksityisopettajan avustuksella.
Roberton, 54-vuotiaan elämäntaiteilijan kanssa vietin päivittäin pari tuntia. Hän osoitti alkuun kohtuutonta yliarvostusta osaamiseni suhteen antamalla Kafkan espanjankielisen teoksen oppikirjaksi(Informe para una academia y otros cuentos). Vaihdoin sen kumminkin ensimmäisen istunnon jälkeen perinteiseen oppikirjaan, jonka opettajani koki itselleen tylsäksi, kun ei syntynyt aasinsiltoja mielenkiintoisiin keskusteluteemoihin.
Eilen, viimeisen kerran pidimme 6-tuntiseksi venähtäneen opetushetken hänen kotonaan. Kielen opiskelu tapahtui makkaraa avotakassa grillaten , viiniä juoden ja toistemme taustoihin tutustuen.
Roberto kertoili elämästään ja sen virstanpylväistä. Lääketieteen 3-vuotiset opiskelut Argentiinassa olivat vaihtuneet amerikkalaiseen yliopistoon, jossa hän oli oli suorittanut bachelor –tutkinnon (science of economics). Ei sekään ollut miehen kutsumus ja lopulta hän erikoistui ”kastelujärjestelmä insinööriksi” työskennellen vuosia mm. Brasiliassa, josta hän ensimmäisen vaimonsakin löysi. Tämä vaimo vaihtui jossain vaiheessa kotimaiseen, argentiinalaiseen. Kummastakin liitosta hänellä on tyttäret. Jotka tuntuivat äidin ohella olevan hänelle tärkeimmät ihmiset.
Keskusteltuani lounaan aikana hetken Venla-tyttäreni kanssa , ryhtyi hän haikeudella muistelemaan kesää( siis tammikuuta), jolloin hänen tuolloin 13-vuotias tyttärensä oli tullut isäänsä tapaamaan. Brasilian lämpimissä osissa asuva tyttö oli tottunut uimaan lähes 30-asteisissa vesissä. Calafatessa sattui olemaan poikkeuksellisen lämmin päivä, lähes 30C:tta. Mutta vesi Argentina-järvessä oli silti vain 5C johtuen järvessä olevista lukuisista erikokoisista jäälohkareista, jotka olivat jäätiköstä lohjenneet.
Varoittelusta huolimatta oli tytär 13-vuotiaan ”minä en tarvitse neuvoja”-asenteella hypännyt laiturin nokasta jäiseen veteen, kuten kotona Braziliassa. Kuulemma vieläkin kylällä muistetaan tytön järven yli kantautuneet kauhunkiljaisut.
Robertin elämässä tuntuivat tapahtumat olleen onnellisia ja monet koetut vastoinkäymisetkin olivat myöhemmin osoittautuneet hyvien asioiden esiasteiksi.
Nyt hän odotti malttamattoman äitinsä vierailua. Kinaa kuulemma syntyy vain siitä, että yli 8-kymppinen äiti haluaa kivuta kuvassa näkyviä kapeita kierreportaita nukkumaan poikansa lähelle.
Roberton ennen esteenä ei ole vaatimaton asuminen tai kädestä suuhun eläminen. Aina koittaa viikonloppu, jolloin tavataan ystäviä, mennään ratsastamaan, grillaamaan nuotiolla ja viiniä juomaan. Kesäisin hänen hevosensa on vaatimattoman kodin edessä liekassa ja työntää aamulla päänsä avoimesta ikkunasta ja hirnahtamalla herättää hänet. Hän elää tässä ja nyt ja on sinut menneisyytensä kanssa.
Mutta pitkä lounas jatkui ja tunnelma kohosi talouskokoa olevan viinipullon hupenemisen myötä( 1,5 l, hinta noin euron). Mutta niin kuin elämässä valitettavan usein käy, hyviin hetkiin haluavat myös ongelmat osallistua. Matkoilla on tullut tavaksi refleksin omaisesti tunnustella lompakkotaskua, niin nytkin.
Tyhjä!
Muistin varmasti kaivaneeni taksiimaksun lompakosta, joten Roberto ampaisi makkaranpalaa kakoen taksiasemalle. Siellä hän hälytti ajossa olleen taksin asemalle. Ja kun lompakkoa ei löytynyt, jäi kuski levittelemään käsiään ja Roberto palasi surullisen näköisenä.
Syöksyin lievää voimakkaammassa paniikissa keppien kanssa koheltaen tielle. Ja kas, siellä lompakkoni odotti poimijaansa. Näytin sitä välittömästi ikkunasta roikkuneelle Robertolle. Kun tulin sisälle, oli uusi talouspullo jo pöydässä onnellista tapausta juhlistamaan . Viinin väri , tuoksu ja maku olivat nyt parempia kuin useimmissa maistamissani ranskalaisissa grand cru-viineissä!
________________________

Näissä kuvissa on miehen kotitalo kokonaisuudessaan. Kahteenkymmeneen neliöön mahtuu kaikki hänen tarvitsemansa: olohuone, keittiö, WC ja nukkumaparvi. Keittiön kaapin virkaa toimitti autotallihyllykkö, jossa oli myös miehen niukka työkaluvarasto öljypurkkeineen. Jääkaappia ja TV:tä hänellä ei ole. Juokseva vesi on , muttei vessan pyttyä(reikä lattiassa toimitti sitä virkaa).
Lämmöneristys oli yksinkertaisen ikkunalasin, ohuen oven ja eristämättömien seinien varassa. Ihmetellessäni selviytymistä heinäkuun 20 asteen pakkasissa, Roberto totesi maakaasua Patagoniassa riittävän lämpöä tuottamaan. Kun se on tolkuttomaan halpaa, niin hänen lämmityskulunsa talvikuukausina ovat noin viisi dollaria kuukaudessa,. Tällöin ei ole tarvetta investoida kallisiin eristerakenteisiin. Arvioin hänen kotinsa lämmitysenergian kulutuksen kW:na ylittävän isokokoisen suomalaisen omakotitalon kulutuksen.
Talvella kuulemma tosin tulee usein katkoksia kaasutoimituksissa, jolloin sisälämpötila laskee lähelle ulkoista. Mutta patagonialainen on tottunut tällaisestakin selviytymään.
Kuvan merinäkymä aukeaa hänen olohuoneestaan. Suomessa näkyvän arvo olisi monikymmenkertainen Roberton taloon verrattuna.

Kämpille palasin keppien varassa keinahdellen. Runsas viinin kulutus aiheutti tuntuvaa sivuttaishuojuntaa. Ymmärrettävästi olin torjunut Roberton ehdotuksen taksin ottamisesta. Runsas viininjuontikaan ei ollut poistanut nolouden tunnetta viattoman taksimiehen syyllistämisestä.
Noin 1,5 km:n matkasta selvisin tunnissa ja siinä oli aikaa pohdiskella mm. sitä, miten ihmisolennon sijoittuminen Maslowin tarvehierarkian eri tasoille korreloi hänen onnellisuuteensa. Voisiko olla niin, että onnettomimmat löytävät ylimmältä ja alimmalta tasolta?
Ehkei ole lainkaan huonompi ajatus yltäkylläisyydestä kärsivälle ihmiselle yrittää – vaikkapa vain kokeilumielessä -laskeutua minuuttaan pohdiskelemasta toteuttamaan itseään päivittäisten pienten tekojen kautta. Työstämään unelmia toteuttamiskelpoisiksi suunnitelmiksi . Arvostamaan myös niitä päivittäisiä hetkiä, kun perustarpeet tulevat tyydytetyksi. Eikö se juuri ole elämistä tässä ja nyt?
Mennyt on mennyttä ja tulevaisuuttaan ei ole ihmisen suotu hallita. Ehkä se elämän harmonia, joka koostuu synkkien ja iloisten sävelten sopusoinnusta,on lähempänä kuin huomaakaan. Tuskin se löytyy sellaisen minäkuvan tavoittelusta, jota ei ole olemassakaan.



maanantai 9. helmikuuta 2009

Jäätikön patarumpukonsertti, RUTa 40, ihmisiä tienpientareilla, tilapäinen siirtyminen hitaampaan etenemiseen












Lähellä Calafate:a oleva Perita Morenon jäätikkö tuottaa mieleenpainuvia audiovisuaalisia elämyksiä. Ikijäätikkö aivan viheralueen tuntumassa on valoheijastuksineen vaikuttavan näköinen, kuten myös ääniefektit. Lämmön vaikutuksesta jää halkeilee kumeita tykinlaukauksia muistuttavilla äänillä, joille ympäröivät vuoret antavat mahtavan kaikupohjan. Näitä räjähdysääniä seuraa lohjenneitten jäälohkareiden aiheuttama sirinä ja helinä. Luonnon konserttia parhaimmillaan!
Eilisen matka-ohjelman määränpäänä oli Perito Morenon kaupunki, joka on 630 km pohjoiseen Ruta 40 pitkin. Mutta Ruta 40 päätti näyttää olevansa maineensa veroinen. Maineen ylläpitäminenhän vaatii sitä pönkittäviä tapahtumia.
Motoristin sääriluun murtaminen sopii tähän tarkoitukseen oikein hyvin.
Ruta 40:n dirty road –osuuden alettua totesin sen kuivaksi, mutta kahden ajouran välissä ja ulkopuolella oli runsaan 10cm:n paksuinen sorakerros. Se koostui viiriäisen munia hieman pienemmistä , mutta pyöreistä kivistä taaten erinomaiset rullalaakeri ominaisuudet.
Raivoisista tuulista kuuluisa tie ei pettänyt mainettaan tälläkään kertaa. Noin 20 km:n ajon jälkeen väkevä tuulenpuuska riuhtaisi pyörän soralle. Yritin pelastusta kaasua lisäämällä, mutta pystyyn nousemisesta myöhästyin. Seisoma-asento olisi epäilemättä ollut oikeaoppinen ajoasento alusta alkaen, mutta kova tuuli ei siihen rohkaissut. Reippaasta vauhdista huolimatta pyörä alkoi rajusti heittelehtiä ja päätyi vaakasuoraan asentoon tien pinnalle.
Noustessani tieltä pystyyn oli ensimmäinen ajatus ”matka jatkuu, perkele”. Ajatus muuttui kumminkin toiseksi, kun huomasin vain toisen jalan kantavan. Yksijalkaiset pyörän nostoyritykset olivat tuomittuja epäonnistumaan. Apua ilmaantui hetken odoteltuani ja niinpä matelin pyörällä takaisin asfalttiosuudelle.
Murtunut sääriluu ei vielä kovin voimakkaasti viestinyt olotilastaan, joten kävin tienposkessa rajua jaakobin painia, mihin suuntaan matkaisin. Unelmista luopuminen syö miestä, enkä ollut täysin luopunut uudesta yrityksestä.
Siinä pyöriessäni tummansävyisissä mietteissä putkahti paikalle päinvastaisesta suunnasta matkaa tehnyt bemaristi. Iloinen veikkonen pysähtyi . Hän osoittautui kanadalaiseksi, jolla oli perulainen äiti, italialainen isä, ja argentiinalainen rakastettu….
Kerroin kaatumisestani ja hän totesi kaatuneensa vain kaksi kertaa tällä tieosuudella. Eikä mikään paikka ollut mennyt rikki, kuten oli tapahtunut Chilessä, jossa häneltä oli olkavarsi murtunut. Hän oli yöpynyt tienvarressa, mutta ei ollut saanut nukuttua syystä , joka kohta selvisi. Hänellä ei ollut kiire mihinkään ja rauhallista jutustelua riitti, kuten kaikilla muillakin tähän heimoon kuuluvilla . . Hän vaistosi ”jaakobinpainini” ja totesi , että luota sisäisin ääniisi ja luovuta.
Hän oli ollut tien päällä yli vuoden ja oli löytänyt elämänsä rakkauden Buenos Airesissa. Sinne matkamies oli jäänyt kolmeksi kuukaudeksi.
Ja tästä hänellä oli kova tarve puhua. Iloisen ja elämänmyönteisen ilmeen takana piilevä surullisuus sai muodon. Eilen hän oli saanut rakkaaltaan meilin, jossa tämä kertoi löytäneensä uuden poikaystävän, joka oli vielä kuulemma erityisen pätevä lemmen töissä. Erityisesti jälkimmäisestä hän soimasi itseään, kun oli mennyt asiaa kysymään toisenlaista vastausta toivoen.
Miten lohduttaa tätä iloisen surullista nuorta miestä?
Päädyin aktiiviseen ja myötäelävään kuunteluun. Toivon onnistuneeni yhtä hyvin kuin hän tukiessaan luopumispäätöstäni. Vaihdoimme sähköpostiosoitteet, voimakkaat kädenpuristukset ja miehekkäät olalle taputukset.
Matkata yksin moottoripyörällä maailman mantereita on myös vapaaehtoista mukautumista yksinäisyyteen. Se ei poista kumminkaan tarvetta purkaa sydäntään sitä painavista asioista. Se näyttää olevan helppoa tehdä oman lajin edustajalle, jota ei koskaan enää tule kohtamaan. Eikä näin ollen ole tarvetta harmitella kaikkein arimpien tuntojen paljastamista.
Jatkoin paluumatkaani ja jo hetken päästä tien toisella puolella olleet pitkänmatkalaiset tervehtivät ”muuliensa” vierestä siihen malliin , että halusivat jutella. Toinen oli chileläinen, isokokoinen ja tumma kaveri, jonka rosoisia kasvoja hallitsi valtava kyömynenä, kaverissa oli ilmeisesti intiaaniverta. Kaveri oli noin 50- kymppinen ja hänen pitkät rastaletittinsä valuivat hartioille jättäen näkyville jo pitkälle edenneen kaljuuntumisen. Jokaisen lauseensa hän aloitti ”ou man”.
Chileläinen oli kolme vuotta sitten ollut KTM 950:llä(joka oli kuulemma kuin nymfomaani huutaen koko ajan lisää ja lisää) matkaamassa ruta 40:tä, mutta matka oli liian kovan vauhdin takia päättynyt ulosajoon ja siihen, että miehen toinen jalka oli sojottanut taaksepäin. Nyt 16 rautaniitillä vahvistetun jalan turvin hän oli yrittämässä kesken jäänyttä urakkaansa uudestaan, mutta hieman kesymmällä pyörällä( BMW 650 GS). Hänen elävä kuvauksensa jalkansa vääntymisestä sai minut salaa tarkistamaan, että vieläkö oikea jalkateräni sojottaa menosuuntaan. Kyllä sojotti.
Tuo chileläisen uudelleen yrittäminen on aika lohdullinen ajatus, miten vain onnistun myymään sen vaimolleni?
Toinen kaveri oli pienikokoinen, pisama-naamainen, vaaleatukkainen ja silmiään räpyttelevä uusseelantilainen, joka antoi vilkkaamman kaverinsa hoitaa puhumisen. Hänen kirjakielinen jutustelunsa jäi vähäiseksi. Harmitteli ottaneensa mukaan takalaukun, joka teki pyörästä huojakkaan sorateillä. Kaverin takalaukun koko oli vain murto-osa omastani.
Päivän loppu on mielenkiinnoton; palasin Calafate:een, istuin paikallisessa yleisessä sairaalassa 5 tuntia, tällä kertaa potilaana enkä papereita tuomassa. Ainoa mielenpainuva episodi oli makaaminen 3-hengen potilashuoneessa. Ennen minua siellä oli itsensä tiputukseen ryypännyt kaveri. Hetken kuluttua sinne tuli nuori neito kovasti valittaen. Sairaanhoitajan kehotuksesta hän riisui puseronsa paljastaen pulleat rinnat, joiden pitelemisessä pienenpuoleisilla rintaliiveillä oli vaikeuksia. Hetken kuluttua huoneeseen ilmaantui neidon poikaystävä, joka alkoi rähjätä tyttöystävänsä katselusta. Mielestäni letkuissa koriseva kaveri ei muodostanut vakavaa uhkaa. Ja minua taasen luontainen ujouteni esti katselemasta.. Paikalle tullut sairaanhoitaja heitti kaverin ulos huoneesta. Poikaystävänsä kohtelusta suivaantunut neito lopetti valittamisen, veti puseron päällensä ja häipyi sairaanhoitajaa sättien.
Sairaalasta poistuessani sain röngtenkuvat kainaloon, oikean jalan jäykistetyn bootsin, kainalokepit ja läjän pillereitä.
Nyt on vain totuttava ajatukseen, että matkaa tehdään 2-3 viikkoa kahden kainalosauvan eikä renkaan varassa.
Päivä ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan, mutta matkaelämyksen harmonia vaatii myös vastoinkäymisiä; ilman niitä hyviä hetkiä ei tunnista hyviksi.
Lohdutan itseäni yhdellä oluella, vaikka pitikin olla vesipäivä.







perjantai 6. helmikuuta 2009

Kyllä Patagonia opettaa !







OK. I did it the hard way!
Koska oli selvää, että sorateitä tulen paljon ajamaan, niin päätin lisätä harjoittelua. Niinpä hankin jo eilen kartan, jonka myyjä väitti olevan 1cm= 10 km(kartasta ei löytynyt mittakaavaa). Tälle päivälle suunnittelemani soratieosuus näytti olevan noin 100km. Lähdettyäni Deseadosta tulinkin hetken kuluttua poliisiin tarkistuspisteelle ja samalla kysyin suunnittelemaani tieosuutta. Poliisi viittasi suoraan vasemmalle, josta lähti epämääräisen näköinen tien tapainen. Poliisi ilmoitti ”no,no”. Mutta kun pyöräni kumminkin ko. tielle käänsin, niin nuorelta poliisilta irtosi ”grazy man”.
Kuten päivä tuli osoittamaan, hän oli nuoresta iästään huolimatta melkoinen ihmistuntija.
Jo alkumetreiltä tie oli kuin suomalainen soratie lanauksen jälkeen sillä erolla, että irtikivikerros oli huomattavasti paksumpi. Etupää alkoi välittömästi vispata ja parin kilometrin päästä pysähdyin pohtimaan takaisinkääntymistä.
Mutta viisaus jäi miehen luonnolle alakynteen. Jatkoin matkaa , kunnes tie nousi ylemmäksi ja mahdollisti voimakkaan ja puuskaisen tuuleen osallistumisen kivilaakereilla taiteiluun. Piruetteja tehden ja vähältä piti tilanteita kokien matka jatkui. Koitin löytää sopivaa ajonopeutta. Mutta tien mutkittelun ja pitkien jarrutusmatkojen johdosta päädyin ajelemaan 50-70km/h. Noin kolmen tunnin raskaan ajon jälkeen pysähdyin ja katsoin trippimittaria; 117km! Eikä mitään merkkejä tien yhtymisestä asfalttitiehen. Katselin karttaa ymmärryksen siitä kasvamatta, ja niinpä päätin ottaa esille maantieosuuksien karttani( kattaen koko Etelä- Argentiinan) ja totesin kauhukseni, että kartoissa oli sama mittasuhde 1cm=25km!
No, ehkä se tästä vielä paranee. Ei parantunut. Päinvastoin. Nyt alkoi rankkasateen pehmittämä tieosuus. Soratien pinnassa ollut lentohiekka oli tullut erittäin niljakkaaksi ja pienikin kaasunlisäys johti takapyörän irtoamiseen. Edessä oli loiva nousu, ja takapyörä suti kuin jäärinnettä ajettaessa.
Pääsin kuin pääsinkin ylös asti ja alkoi laskeutuminen. Mutta ennen minua mäkeä oli laskenut valtaisat vesimassat tehden ajouran suuntaisia syviä vakoja. Alkuun onnistuin taiteilemaan näitten vakojen harjalla.
Mutta kuten me kaikki paljon Aku Ankkaa lukeneet tiedämme, niin jossain vaiheessa sen Hannu Hanhenkin tuuri pettää. Niin kävi minullekin, pyörä luiskahti alamäessä syvään rakoon. Hetken näytti siltä, että rako loppuu, mutta se tekikin käännöksen vasemmalle.
Ja minä jatkoin matkaa suoraan runsaan kymmenen metriä, mutta ilmassa . Pyörä tuli perässä jääden onneksi hieman kauemmaksi. Ilmalennon aikana judon harrastamisajoilta opitut ohjeet turvallisesta laskeutumisesta tulivat selkäytimestä tietoisuuteen. Mutta 40 vuoden harjoittelemattomuus kostautui vajaana suorituksena; äkkipysähdys tuotti hetkellisiä hengitysvaikeuksia.
Olon hieman tasaannuttua saatoin kartoittaa tilannetta. Ei fyysisiä vaurioita, mutta silmälasit menivät rikki. Onneksi matkassa on aurinkolasit, joten sopii toivoa kovaa aurinkopaistetta siihen asti kunnes vaimo ja lapset tulevat Uruguay:hin.
Matka ei etene keskellä tietä istuskellen, jolloin siirryin katselemaan pyörän vaurioita. Toinen lisävalo retkotti surullisen näköisesti johdon päässä , peili oli vääntynyt ja toinen takalaukku oli saanut uuden muodon, joka oli eri kuin laukun kannella. Alumiinilaukut on mitoitettu kestämään pyörän kaatumisia, mutta ei ilmalentoja. Koska tienpohja oli pehmeä niin kaatumaraudat upposivat tienpohjaan eivätkä toimineet , niin kuin oli tarkoitus.
Irrotin matkatavarat ja siirryin tienposkeen odottelemaan apuvoimia. Hieman tietysti mietitytti, kun 179km:n ajon aikana en ollut nähnyt yhtään autoa tai mitään muutakaan inhimillistä elonmerkkiä. Joten eiköhän kohta.
Mutta ei näkynyt lähes 3 tunnin odottelun aikaan, joten päätin ryhtyä nostoyritykseen. Lisäpainona pyörässä oli vielä yli 20 l polttoainetta sekä pyörän alla olevan alumiiniiniboxin sisältö. Eli ylöskammettava massa oli painoltaan hieman vajaa 300 kg.
Mutta kuten tiedämme, niin luoja on antanut ihmiselle noin 20-30% voiman lisäreservin tiukkoja paikkoja varten. Nyt nämä lisäprosentit tulivat tueksi vuosikymmenien aikana hankitulle lihaskunnolle ja pyörä nousi kuin nousikin pystyyn! Vähän aikaa oli näkö sumea.
Seuraava ongelma oli se, että pyörä oli kaatunut ”väärälle kyljelle”, eli pyörän ollessa pystyssä jalkatuki oli toisella puolella. Ei muuta kuin rauhallisesti kiertämään pyörää pitäen sen täysin keskiasennossa ja niinpä pääsin oikealla puolella. Mutta eihän sivutuki kantanut pehmeällä pinnalla, joten moottori käyntiin ja talutus kovemmalle pinnalle. Kehon tärinän asetuttua ryhdyin matkatavaroita kiinnittelemään ja vaurioita korjailemaan. Rautalangalla tein laukun pikakorjauksen, peilin väänsin suoraksi ja irronneen lisävalon narutin kiinni kaatumarautoihin.
Ilon tunne oli melkoinen nostaessani kytkintä.
Mutta sitä kesti vain vajaa 100m, jolloin kupera tienpinta suisti pehmeään tiensivuun ja takapyörä ryhtyi sutimaan painanteessa. Hetkessä renkaan kuvioit olivat täynnä liejua ja pito loppui siihen.
Talviajon kokemuksesta on se hyöty, että ymmärtää lopettaa sudittamisen ennen kuin pyörä on kardaaniakselia myöten liejussa. Nousin pyörän päältä ja yritin työntää moottorivedon tukena. mutta heikko oli saappaittenkin pito. Niinpä edessä oli pensaiden keruu matka. Helpolla ei maasto niistä luopunut ja haikeudella muistelin kotiin jäänyttä Letherman:a. Mutta rajusti kiskoen pensaita kertyi kumminkin sylillinen ja niitä parhaani mukaan tungin takapyörän eteen ja taakse. Ja pyörä nousi!
Jäljellä olevat 70 km olivat helvetillisiä. Niljakas mukamas-tie yritti jatkuvasti suistaa kulkijansa. Renkaissa ei ollut minkäänlaista pitoa ja vähän väliä tuli koko tien poikki meneviä lammikoita. Kun ei ollut jarrutuspitoa, niin kaasutin, koska arvelin paremmaksi kaatua lammikon toisella puolella kuin lammikossa. Kaatumisia ei tullut,mutta hauskuus oli kaukana.
Ensimmäinen ”elonmerkki” tuli noin 20 km ennen risteystä( josta alkoi asfalttitie) . Tienposkessa oli rengasrikon suistama auto akseleita myöten liejussa. Ja auton takana seisoi tukeva naisihminen kädet lanteilla tuiman näköisenä. Pysähdyin, pitäähän naista auttaa. Mutta mudasta auton takaa kömpikin pieni kokoinen mies synkkäilmeisenä. Ilmeisesti yläviistosta sateli kommentteja ja hyviä ohjeita.
Isännän kanssa keskustelua tapaillessani takapenkiltä kömpi pölmistyneen näköinen vanhempi mies. Ulkonäöstä päätellen vaimon isä. Mutta ukko oli tolkuttamassa humalassa, joten ei hänestä ollut auttajaksi.
Kävi selväksi, ettei minustakaan. Isäntä kumminkin kätteli ja oli ilmeisen mielissään, että olin edes pysähtynyt. Enpä olisi halunnut hänen kanssaan vaihtaa koettuja vastoinkäymisiä .
Asfalttitielle päästyäni i yrittivät mieleen tunkea ”mitä olisi voinut tapahtua ajatukset” ; entä jos olisinkin jäänyt jumiin pyörän alle? tai loukkaantunut pahasti? tai tullut odotus kylmässä yössä? vesi loppunut? Olin toki matkaa suunnitellessani varautunut siihen, että koko taivalta ei kaatumatta selviä. Mutta varautuminen ja kokeminen ovat kumminkin hieman eri asioita.
Kelaamisesta siirryin summeeraaman päivän tapahtumia tulevaa varten:
1. tämänkaltaisille(liikennöimättömille) tieosuuksille ei pidä lähteä yksin, 2. nopeaan ajoon tarkoitetut ajorenkaat toimivat asfalttitiellä, mutta eivät koetunkaltaisissa olosuhteissa (nappularenkaat alle seuraavassa huollossa), 3. raskaan enduron hallinta täyteen kuormattuna vaatii erittäin huonokuntoisilla teillä crossi- tai endurokokemusta , 4.kannattaa nöyrtyä kääntymään takaisin olosuhteiden muuttuessa liian riskipitoisiksi.
Viidettä ohjetta pystyin kutakuinkin noudattamaan; en panikoinut.
Kuudenneksi ja lopuksi; turvavarusteiden on oltava kunnolliset. Rukan ajoasun kunnolliset toppaukset ja erittäin tiukasti päässä istuva kypärä pelastivat suuremmalta loukkaantumiselta(lukuisia mustelmia ja kipeytynyttä olkapäätä lukuun ottamatta). Taisi sitä hannu hanhen tuuria kumminkin jonkin verran olla, kun käyn tänä iltana nukkumaan sängyssä enkä tienposkessa.
Palkitsen itseni yhdellä oluella , vaikka pitikin olla vesipäivä.
Kyllä Patagonia opetti!

keskiviikko 4. helmikuuta 2009


Tämänkaltaisen matkanteon yksi kiehtovuus on siinä, että eletyt päivät ovat hyvin intensiiviä ja erilaisia, yhteistä on oikeastaan vain se, että kuhunkin päivään mahtuu valtava määrä tapahtumia.
Kaikille aisteille riittää työstettävää. Suurin osa tapahtumista ovat spontaanin ilon aiheita. Ja sitten on niitä asioita, jotka ovat niin kuin ovat, vaikka toisin toivoisi. Nekin rikastuttavat matkantekoa, kun tyytyy niitä ihmettelemään ja ymmärtämään(tai yrittämään ymmärtää). Ja vaikka ymmärtäminenkään ei onnistu, niin arvosteluun sortumista kannattaa välttää. Tämähän on ainutlaatuinen mahdollisuus ravistella omaa arvomaailmansa ja tehdä samalla matkaa oman mielen maisemissa.
Tätä kirjoittaessani olen Puerto Deseado:ssa, joka on lähes 2000km B uenos Airesista etelään. Matka tänne on käynyt seuraavien paikkojen kautta: Tandli, Sierra La Ventana, Carmen de Patagonas .
Tämä toivon satama(vapaa suomennos paikan nimestä) on eläinbongaajan paratiisi. Kumivenereissulla näin eri lajien bingviinejä, delfiinejä, merileijonia sekä lukemattoman määrän eri lintulajeja.
Maisemat ja sää ja ovat jo tähänastisen matkan aikana vaihtuneet tuntuvasti. Väärät olettamat esim. sään suhteen palauttavat nopeasti maanpinnalle. Kun edellisenä iltana hotelliin tullessa on ollut 37C lämmintä, niin sitä lähtee seuraavana aamuna shortseissa liikkeelle. Mutta 7C:n aamulämpötila saa aikaiseksi ripeän varustesulkeisen tien poskessa. Nyt Rukan lämpimän puoleinen ajoasu tuntuu oikealta valinnalta.
Patagoniaa olen nyt matkannut pari päivää.Sen luonnon jylhyys ja karuus ovat mykistäviä. Tasaisia aroja silmienkantamattomiin, kunnes matalalla leijuvat kauniit pilvikuviot tavoittavat kaukana horisontissa maanpinnan. Tie C. RIvardavia:sta etelään kulkee pitkiä matkoja aivan Atlantin rantaviivaa pitkin, jolloin näkökenttään mahtuu samanaikaisesti maata,merta ja taivasta , ja kaikkia monissa värisävyissä. Tästä luonnon harmoniasta matkamieskin jotain tavoittaa. Kaasukäsi kevenee kummasti!
Tällä Deseadon alueella puolestaan maisemamuoto etäisesti muistuttaa Lapin tuntureita, erona vain niukempi kasvillisuus ja ”tuntureiden” koko ja muoto.
Mitä ihmisiin tulee, niin on mielenkiintoista todeta voimakkaan kansallistunteen ilmenemismuotoja. Se ilmenee mm. asevoimien arvostuksena, sotilasjunttahallituksista huolimatta. On helppo kuvitella sen kansallisen nöyryytystä , jonka hävitty Falklandin sota aiheutti.
Jalkapallo on toinen asia, joka näkyy olevan elämää suurempi asiaa, sitä tulee TV:stä kaiken aikaa. Jos ravintolassa tarjoilija sattuu katsomaan ottelua, niin suurella todennäköisyydellä asiakkaan on varauduttava odottamaan meneillään olevan pelitilanteen laukeamista.
Kolmantena havaintona on ihmisten välittömyys ja tietynlainen läheisyys sosiaalisissa tilanteissa. Auttamishalu ylittää helposti sen avun määrän, mitä olisi halukas vastaanottamaan. Diplomaattisista taidoista olisi erityisesti hyötyä silloin, kun auttaja on täysin vakuuttunut siitä, että hän tietää autettavan tarpeet paremmin kuin tämä itse. Tähän olen törmännyt tullessani uuteen kaupunkiin ja pysähtynyt miettimään, mitä teen ja missä järjestyksessä. Useasti on käynyt, että minua oltaisiin viemässä kovaa kyytiä johonkin .
Täällä kysytään kättelyssä lähes aina, mistä olen. Vaikka kuinka painotan F-kirjainta englannin kielellä kommunikoitaessa , , niin se lähes aina kuullaan England. Ja tästä seuraa jonkinlainen etäisyyden otto. Niinpä olen ryhtynyt ääntämään espanjalaisittain Finlandia ja vastaanotto ainakin tuntuu lämpimämmältä.
Ylläoleva kuva on otetty myrskystä, jonka silmään olen juuri sukeltamassa. Sain katsella salamoiden ilotulitusta rankkasateessa, joka tuulen piiskaamana kasteli totaalisesti. Mutta lämpimän suihkun jälkeen olo oli "auvoinen".